FLF ry - Pilkkijän opas

Pilkkijän opas - ohjeet onnistumiseen

Kaupoissa myydään vaikka minkälaista rihkamaa pilkkimiseen. Yhtä hyvin kuin punavalkea ongenkoho toimii ongella, toimii pilkillä marketin Delfin-vapakopioon koottu 0,35 mm siimalla ja 8-koon koukulla varustetun jollain hopeanvärisellä aineella pinnoitetun kiinalaisen lyijymönttipilkin sisältävä setti. Edes kalastustarvikeliikkeistä ei aina saa kovinkaan hyviä neuvoja pilkkimisen aloittamiseen, eikä alan lehdetkään esittele kovin usein harrastuksen perusteita ja aloittamista ilman aiempaa kokemusta. Kilpapilkkijät tyypillisesti taas panttavaat kaiken mahdollisen tiedon, minkä takia pilkkikilpailujen väkimäärä on ollut tasaisessa laskussa eikä laji houkuttele uusia yrittäjiä. Ei ihme, että pilkkimisen aloittaminen on vaikeaa, ja pahimmillaan harrastus loppuu muutamaan nollareissuun ennen kuin se kunnolla pääsee edes alkuun.

Tosiasia kuitenkin on, että pilkkiminen on sen osaajalle antoisa harrastus, joka takaa, että koko talvikauden saa syödä itse pyydettyä tuoretta kalaa. Tässä artikkelissa kerrotaan kaunistelematta ja yksinkertaisesti kaikki se teoriatieto, mitä pilkkiharrastuksessa tarvitaan. Useimmiten todellinen haaste onkin vain soveltaa teoriaa käytäntöön ja pysyä tietyissä perussäännöissä.

Pilkkimistä pidetään perinteisesti halpana harrastuksena, mutta tämän jutun välinesuosituksia selaamalla huomaa, että kunnollisiin välineisiin kuluu kyllä jonkinverran rahaa. Toisaalta laatu maksaa, ja kunnon välineillä kalastus on aina kivempaa kuin kaikenmaailman rimpulaleluilla. Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole mainostaa juuri tiettyjä välineitä tai nettikauppoja, vaan linkit edustavat hyväksi havaittuja tuotteita. Niille voi löytyä vastaavia kilpailijoita, ja usein linkitetyt tuotteet voi saada hankittua edullisemmin jostakin muualta kuin linkin kaupasta.

Ihan ensimmäiseksi aloitteleva pilkkijä tarvitsee muutamia välttämättömiä varusteita pärjätäkseen talvisissa olosuhteissa. Heti alusta lähtien on paras hankkia kunnolliset perusvarusteet, jotka ensinnäkin toimivat tarkoituksessaan ja toisekseen kestävät useita vuosia hyvin hoidettuina. Myöskään paleleminen ei ole koskaan kivaa. Alla on esitetty välttämätön varustelistaus esimerkkilinkkeineen eri verkkokauppoihin.

Merinovillainen alusasu, Devold tai kotimainen Ruskovilla.
Lämmin pilkkiasu, Rapala

Itse asiassa hyvän pilkkiasun löytäminen on nykyisin varsin vaikeaa. Itse suosittelen Gore-Tex -lasketteluhousuja, ja tuulenpitävää toppatakkia tai kuoritakkia yhdistettynä esim. Primaloft-välitoppatakkiin. Hyvä villapaita ja villahousut / topatut välihousut ovat toki myös aina tarpeen kylmissä talvikeleissä. Fleecetakki toimii hyvänä lisänä, jos villapaidan ja kuorikerroksen väliin tarvitaan vielä lisäkerros, vaikka fleecestä ikävä kyllä vesistöihin pääseekin pesun yhteydessä vesieliöille haitallisia mikromuoveja. Heikoille jäille täysiverinen pelastautumispuku tai kuiva välipuku ovat parempi valinta kuin kelluntahaalari, joka kastuessaan painaa niin paljon, että avannosta ylöspääsy voi olla kohtalokkaan vaikeaa.

Kunnolliset pilkkisaappaat (sisälle kunnon villasukat alussukkineen), esim. Muckboot Arctic Sport
Lämmin, tuulen ja sateenpitävä hattu, Kuusamon Thermal Pro -lakki

Valitettavasti kaikkien hyvien tuotteiden valmistus lopetetaan. Kuusamon loistavaa pilkkilakkiakaan ei saa enää mistään. Myös Kuusamon Thermal Pro -kaksiosainen pilkkipuku oli todella hyvä, ja senkin valmistus on ajalle tyypillisesti lopetettu. Hatuksi voi etenkin koviin pakkasiin suositella esim. Fjällrävenin karvalakkia. Lämpimillä keleillä pärjää kovassakin tuulessa Windstopper -kalvollisen pipon kanssa.

Vedenpitävät kynsikkäät, esim. Abu

Rapalan Pro Wear -titaanikalvolliset kynsikkäät ovat olleet kautta aikain ainoat hyvät pilkkihanskat, mutta niidenkin kestävyys oli lähes nolla, eikä niitä enää tehdä. Pääasia, että hanskat ovat ohuet, lämpimät ja niissä etu- ja keskisormi ovat peukalonkärkien ohella vapaat. Lämpimillä keleillä myös kaikki sormenpäät ilman suojaa jättävät hanskat toimivat. Sinänsä on outoa, että kotimaiset valmistajat eivät näinkään yksinkertaisia tuotteita kuin hyviä kalastuskynsikkäitä tee.

Siirtymille paksut vuorelliset nahkarukkaset, Kärkkäisen hyvät halpisrukkaset
Jäänaskalit, mallia kestävät ja tukevat, esim. Rapala
Pilkkireppu, Väre

Pilkkireppuja on monenlaisia kiinaversioita, mutta tosiasia on, että pilkkireppuja on ainoastaan kaksi kunnollista. Väre-reppu on ainut fiksusti toteutettu ja kestävä reppujakkara, ja jos tykkää ns. pönttömallin istuimesta, on sellaisia valmistanut Simo Maksimainen. Näiden pönttöjen saatavuus tällä hetkellä on epäselvä. Esimerkiksi Kuusamon reppujakkarasta voi sanoa, että sen uusin halpamaissa tehty versio ei kestä edes istua ja kangas on täysin ala-arvoista. Edellinen 90-luvulla hankittu Kuusamon reppu minulla kesti yli 10 vuotta, mutta uusi malli pari kuukautta. Pilkkireppua hankittaessa kannattaa suosia siis kotimaista käsityötä. Väreen repun säkkiratkaisu kalojen säilyttämiseen ei ole aivan optimaalinen, mutta tilankäyttö paranee hankkimalla 10 l roskasankon kaloille ja n. 3 l muoviboksin vavoille. Turisti-pilkinnässä, jossa auringonotto kuuluu asiaan, voi ajatella myös esim. Retki-merkkistä reppujakkaraa, jonne mahtuu hyvin kyllä eväät mutta ei juurikaan saalista. Hyvässä reppujakkarassa oleellista on kestävyyden ohella tukeva istuinosa sekä helppo kannettavuus ilman selkään laittamista.

Jääkaira, 115 mm alle 1 kg kaloille, Heinola, sinkitty
Jääkaira, 155 mm alle 5 kg kaloille, Heinola, taittomalli

Halpiskairojen terävyys ja teroitettavuus voivat olla heikkoja. Vanhojen UR-kairojen vaihtoterät ovat taatusti kestävä ja toimiva ratkaisu. Uusien kairojen muovi- tai komposiittikiinnitteisiä teräpaloja on vaikea saada teroitettua, ja edellisten tylsyttyä on vain hankittava uudet. Komposiittiosissa on ollut myös ikäviä kestävyysongelmia. Pilkkimiseen kuuluu oleellisena osana liikunta, ja kaikenmaailman porakonekairat jätettäköön laiskoille luonnonvihaajille. Varaterä ja sen vaihtamiseen sopivat avaimet kannattaa kuitenkin aina pitää mukana, sillä mikäpä tympeämpää kuin heti alkuun kiveen tai jään seassa olevaan hiekkaan osunut kairanterä (pohjakosketuksen jälkeen kairalla ei yleensä ilman taikatemppuja enää avantoja voi tehdä). Taikatempuksi lasketaan terän kierteen palauttaminen voimakeinoin puukon hamarapuolella, mutta tämä ei aina onnistu.

Oman turvallisuuden ja kairan käyttökelpoisena pysymisen kannalta kairan käsittelyssä on huomioitava pari asiaa. Ensinnäkin kairan teräsuojus on syytä pitää aina paikoillaan, kun tehdään pitkiä siirtymiä. Kairan päälle kaatuminen tai sillä vahingossa kalakaverin huitaiseminen voi pahimmillaan tarkoittaa kaulavaltimon vaurioitumista ja todellista äkillistä kuolemanvaaraa. Samasta syystä pilkkikilpailusäännöissäkin edellytetään teräsuojan käyttöä siirtymäaikojen aikana. Tästä syystä kaira on myös aina kairattava pystyyn jäähän, eikä sitä saa jättää lojumaan pitkittäin jäälle. Pilkkikilpailussa lojumaan jätetty kaira tietää hylkäystä. Pelkästään kairan terään törmäävä koira riittää pilaamaan reissun ja aiheuttamaan tarpeettoman eläinlääkärikäynnin mahdollisen koiran elinikäisen jalkavamman lisäksi. Kairan kestävyyden vuoksi kaira on puolestaan aina laskettava jäähän varovasti. Kairan lyöminen tai pudottaminen jäähän yleensä tuhoaa terän kierteen jo kerrasta, minkä takia kairaa ensikertalaiselle lainattaessa on hyvä aina muistuttaa tästä asiasta. Kairan terän terävyys on samaa luokkaa parta- ja fileerausveitsien kanssa.

Kairaaminen voi ensikertalaisesta olla yllättävän vaikeaa. Tärkeintä on kairata avanto kerralla ilman pitkiä pysähdyksiä. Lukemattomia kairoja on jäätynyt jäähän pystyyn enemmän tai vähemmän pysyvästi (jäiden lähtöön asti), kun kairauksen kesken on tullut tauko ja sohjo on jäätynyt avantoon. Kun avanto on tehty, porataan kaira lähistölle pystyyn sen sijaan, että kairalla ylösalas jumppaamalla peloteltaisiin kaikki lähialueen kalat tiehensä. Avanto tyhjennetään tarvittaessa sohjosta sohjokauhan avulla äänettömästi. Ylimääräiset lumet on avannon ympäriltä parempi poistaa jo ennen kairauksen aloittamista reippaalla potkimisella.

Syventävää kairatietoutta on se, että teriä on saatavilla erilaisilla teräkulmilla. Esimerkiksi perus-UR-mallisen kairan sininen terä menee hyvin vaikka minkälaiseen sohjojäähän, mutta on liian hidas kovan teräsjään olosuhteissa. Punainen terä on hyvä kuivan jään yleisterä, ja tumman punaisella kilpaterällä taas on turha taas edes yrittää tehdä reikää märkään ja sitkaaseen lopputalven jäähän. UR:n musta terä taas on punaista heikompaa materiaalia, ja ns. budjettivaihtoehto punaiselle. Sohjojäähän myös Moran Ice-kairat menevät hyvin, joskin jäähän jämähtämisvaara vaanii sitten näillä kairoilla kovalla pakkasella. Jos terän teroituttaa ammattiteroittajalla itse, voi pyytää teräkulman säätöä halutunlaisiin olosuhteisiin.

Edellä lueteltujen perusvarusteiden lisäksi kevätkeleissä tarvitaan hyvät 100% UV-suojatut mustat/harmat aurinkolasit sekä aurinkorasvaa kasvoihin, kämminselkiin ja niskaan. Liukkaiden kelien aikaan hyödyksi ja omaksi turvaksi ovat myös kunnolliset ketjumalliset liukuesteet. Hyödyllisiä ja jokseenkin pakollisia apuvarusteita ovat myös sohjokauha ja nostokoukku. Sohjokauhana muovinen kevyt kauha on paras, ja nostokoukuksi riittää normaalissa pilkinnässä kevyt kynämallinen teleskooppinostokoukku, jolla hauen tai muun isomuskalan saa tarvittaessa vedettyä leuan alta ylös avannosta.

Enemmän makuasia on sitten kuinka paljon haluaa hyödyntää teknisiä härpäkkeitä pilkkimisessä. Välttämättömäksi apuvälineeksi hupipilkinnässä lasken kuitenkin vähintään Karttaselain -ohjelman lisenssin puhelimeen. Kaikuluotain auttaa isojen kalojen pyynnissä, mutta ei ole välttämätön normaalissa pilkkimisessä. Kaikuluotaimen kantelu ympäriinsä on minusta huono ajatus, ja kaikuluotaimen kanssa suosin käytettäväksi ahkiota/pilkkipulkkaa. Urheiluhullu voi pilkillä käyttää myös sykemittaria, jolla saa helposti todennettua, että pilkkiminen käy urheilusta.

Jää ja lumi

Ennen kuin siirrytään varsinaisiin kalastustarvikkeisiin hieman pilkkimiseen liittyvää luontotietoutta. Jään koostumuksen tuntemus on ehdoton edellytys turvalliselle pilkkimiselle. Perussääntö on, että 5 cm kovaa teräsjäätä kantaa normaalipainoisen ihmisen. Pilkkikamppeiden kanssa painoa tulee helposti kuitenkin paljon, ja suositeltavaa olisi, että teräsjäätä olisi 6-7 cm, joka antaa jo hieman pelivaraa jään paksuuden vaihtelulle. Jää kuitenkin harvoin koostuu pelkästä teräsjäästä, vaan teräsjään päälle kertyy yleensä kohvaa. Vaalean kohvajään paksuudella ei juuri ole merkitystä jään kantavuuden kannalta, vaan aina tulee olla kiinnostunut alimpana olevan läpinäkyvän teräsjään paksuudesta. Ennen kuin jäälle lähdetään moottorikelkalla tai muulla kulkuneuvolla, tulee jäätä olla vähintään 10-15 cm, henkilöautolle vähintään 25 cm. Mukavinta pilkkiminen silti on sekä itselle että muille pilkkijöille, jos siirtymät suoritetaan jalan tai hiihtäen.

Lumi on huomattavan hyvä eriste. Muista, että paksun lumen alla jää voi olla ohuempaa kuin ohuen lumen alla. Yleensä alkutalvesta satanut paksu lumikerros tietää huonoja jääolosuhteita koko talvelle. Huomaa myös, että tuore lumi voi tehokkaasti peittää avannot ja railot. Turvallisinta jäällä liikkuminen on, kun lunta on vähän tai se on vähintään vanhaa, ja paljastaa siten jäässä olevat avannot ja railot. Railot levenevät, kun pakkanen kiristyy ja railot vastaavasti voivat muodostaa etenkin moottorikelkailijoille vaarallisia valleja ilman lämmetessä. Suurilla järvenselillä jään lämpölaajeneminen voi olla suuruusluokaltaan useita metrejä. Railot on aina syytä ylittää varovasti. Vastikään levinneen railon jäänpaksuus on myös syytä varmistaa kairalla ennen railoon suin päin harppaamista.

Toinen enemmän kalojen käyttäytymiseen vaikuttava tekijä jään ominaisuuksien ohella on lumen paksuus. Vesieliöt hakeutuvat keskitalvella mahdollisimman valoisiin paikkoihin, ja tällaisia paikkoja löytyy alueilta, joilla on tavanomaista vähemmän lunta. Tuulen tekemien laikkujen lisäksi tällaisia alueita ovat railot. Tämän vuoksi ilmeisiä keskitalven kalapaikkoja ovat sopivan syvyisessä vedessä sijaitsevat railot ja muut laikkupaikat. Vastaavasti myöhään keväällä kalat voivat hakeutua varjoon, ja tällöin parhaat kalapaikat voivat olla järven lumisimmalla rannalla ja paksuimman lumen alla. Tärkeintä on tiedostaa, että kinoksen paksuus tavalla tai toisella yleensä heijastelee kalojen olinpaikkoja.

Vaikka etenkin särkikalat helposti säikähtävät (ja laittavat suunsa kiinni) kairausääniä ja jäällä liikkumista, on meluakin tärkeämpää huolehtia kalastuksen aiheuttamista muutoksista jään alaisissa valaistusolosuhteissa. Useimmiten kalat välttävät äkillistä valoisuuden lisääntymistä, ja tämän takia avannon liian puhtaaksi puhdistaminen useimmiten enemmän haittaa kuin parantaa kalojen saamisen todennäköisyyttä. Samasta syystä pilkkijä huomioi aina aiheuttamansa varjon: avannon yllä vilkkuva varjo on omiaan ajamaan kalat pois. Käytännössä paras on heti avannon kairausvaiheessa asettaa tuulensuunnasta huolimatta reppu niin, että avannon päälle muodostuu pysyvä varjo. Joskus etenkin ahven myös aktivoituu valon määrän lisääntyessä, ja näissä tilanteissa on taas huolehdittava, ettei avannon päälle tule tilapäisestikään varjoa. Avannon ääreen asettautuessa on hyvä huomioida myös tuulensuunta mahdollisuuksien mukaan niin, että kaira jää tuulen yläpuolelle ja sormet mieluusti tuulen suojaan, eli selkä tuulta päin ja kaira selän taakse.

Varsinaiset kalastusvälineet

Pilkkimisessä käytetään periaatteessa kolmentyyppisiä vapoja: 1) perinteisiä ns. diagonaalityylin vapoja, 2) haarukkavapoja, ja 3) tasapainopilkintään tehtyjä spesiaalivapoja, jotka voivat olla joko haarukkamallisia tai varustettuja perho- tai hyrräkelalla.

Perinteinen diagonaalityylin vapa soveltuu etenkin alle 2 metrin vedessä tapahtuvaan nopeaan värikoukku- ja morripilkintään. Syvässä vedessä diagonaalityylillä toimien saa lähinnä houkuteltua kateelliset kalastajat luokseen n. 2 km säteeltä, ja yleensä varsinkin aloittelijalla siimat ovat ennenpitkää solmussa ja mieli mutrussa. Tästä syystä kannattaa heti harrastuksen alkuvaiheessa hankkia kunnollisia haarukkavapoja. Valitettavasti vain näidenkin kaupallinen saatavuus on heikkoa. Alla kuitenkin muutama suositus niin haarukkavavoista kuin muistakin vapatyypeistä.

Paras haarukkavapa tapsipilkintään, 24 cm Karikko
Budjettiversio tapsipilkintään, Saku-haarukkavapa
OK (vanhempi malli oli kevyempi ja parempi) haarukkavapa morripilkintään, Karismax Maxtreme 1M
Paras haarukkavapa värikoukkupilkintään, Karismax Maxtreme 1V
Paras perusvapa värikoukkupilkintään, Rapala Mästerspö
Paras perusvapa ketjupilkintään, Karismax Maxtreme 2-5
Parhaat vavat tasapainopilkintään, Kirpunvavat

Parhaat kilpapilkkivavat joutuu edelleen valmistamaan itse.

Kuitusiimaa pilkinnässä tarvitaan lähinnä silloin, kun käytetään tasapainopilkkejä. Myös kuhan pystypilkinnässä kuitusiima voi olla tarpeen, mutta muutoin käytetään vahvaa ja pakkasta kestävää monofiilisiimaa. Morripilkinnässä sopiva siimanpaksuus on 0,06 - 0,12 mm, alle 200 g kalojen muussa pilkinnässä 0,12 - 0,16 mm, ja isojen yli 200 g kalojen pilkinnässä 0,16 - 0,20 mm. Tätä paksumpaa monofiiliä tarvitaan vain, jos jahdataan kiloluokan kaloja. Siiman suhteen on aina muistettava, että siiman katkeamisen aiheuttaa lähes aina kalastaja itse hätäilemällä. Esimerkiksi 1 kg vetolujuuden siimalla voi aivan hyvin saada jopa 3 kg kalan ylös, koska vedessä 3 kg kala ei käytännössä kohdista suinkaan 3 kg painoa siimaan vaan paljon pienemmän painon. Hyväksi havaittuja talvisiimoja ovat esim. Trabucco T-Force XPS Winter Ice ja Smart SLR.

Pilkit ja syötit

Tällä hetkellä ainut trendinmukainen pilkkitapa on kalastaa käyttäen vähintään 30 euroa maksavia kevennettyjä tasapainopilkkejä. Tämä ei suinkaan kuitenkaan ole järkevintä, jos tavoitteena on saada filekokoista ahventa ruokakaloiksi asti. Käytännössä helpointa pilkkiharrastus on aloittaa hankkimalla muutamia tapsipilkkejä ja niiden kanssa käytettäväksi muutamia tapsimorreja. Yleispätevä pilkkisuositus aloittelijalle on Tapsa-pilkin valikoima, jonka pilkeillä kalojen saaminen ei ole enää pilkeistä kiinni. Saukko on perusvarma pilkki kaikille kaloille, Houkutus isolle ahvenelle ja Reinikka pienelle ahvenelle nopeaan pilkintään. Muiden valmistajien pilkeistä esimerkiksi Karikon klassikko-värinäpilkki 70 mm Rutilus on hyvä hankinta. Sepe-pilkit soveltuvat erityisen hyvin ketjupilkintään. Kilpapilkkijöiden suosiossa ovat myös Rialinnan pilkit, Väre-pilkit, Haukka-pilkit ja laajasti kisamenestystä tuoneet Pöystin pilkit.

Tapsimorreissa tärkeintä on hyvä kemiallisesti teroitettu koukku (kuten Tiemco 101 tai Kamasan B525), ja koukun koon vastaavuus pyydettävien kalojen kanssa. Jos kalan koko on alle 10 g, sopiva koukkukoko on 18-20. 10-20 g kalalle koko 16 on hyvä, ja tyypilliselle 20-40 g pikkuahvenelle koko 14 on passeli. Ruokakalan pilkkijä tarvitsee useimmiten kuitenkin nro 12 morreja, joissa pysyvät hyvin kiinni ahvenet n. puoleen kiloon asti. Yli puolen kilon ahvenille morrin on hyvä olla kokoa 10, ja kiloluokan kaloille jopa kokoa 8, ja tällöin myös jo hieman paksulankaisempi. Kiistatonta on, että Sami Kainulainen valmistaa Suomen parhaat kaupallisesti saatavilla olevat morrit. Ison ahvenen pyyntiin hyvä morri on myös Karviainen.

Pilkkejä on saatavilla sekä ns. liukumalleina että tavallisina lenkillisinä. Liukupilkissä on pilkin ylä ja alapäässä vain tappi, johon siima kiinnitetään silikoniputken pätkällä. Joskus tappi on vain pilkin alapäässä, mutta tällöin siima vedetään yläpään lenkin läpi ja alapäästä tappiin silikoniputkella. Liukupilkin etuna on mahdollisuus säätää tapsin pituutta kesken kalastuksen, solmuttomuus eli siiman parempi kesto ja toisaalta myös nopeampi sitominen käyttökuntoon. Ainut haittapuoli on, että jos siima tarttuu pohjaan tai morriin ottaa kala, jolle ei ehdi antaa löysää, voi siima katketa pilkin yläpuolelta. Käytännössä pilkin menetys on kuitenkin melko harvinaista muualla kuin rytörantaisilla metsälammilla ja todella runsashaukisissa paikoissa. Toisaalta haukikin yleensä puree siiman poikki ennen kuin se katkeaa vedosta. Aivan pienimmät ja keveimmät pilkit voivat uida paremmin lenkillisinä, mutta isokokoisissa pilkeissä liukumallit ovat ehdottomasti paras ja stressittömin valinta.

Niin tapsi- kuin volframimorreja on saatavilla reiällisiä, lenkillisiä ja ketjullisia. Tapsimorrin erottaa morripilkintään tehdystä volframimorrista sen kevyt paino. Kevyt morri on aina pyytävämpi kuin painava, minkä takia pilkin alla käytetään normaalitilanteissa aina tapsimorria ja pelkässä morripilkinnässä volframimorria (kovin syvässä vedessä ja nopeassa kilpapilkinnässä varovaisen syönnin aikaan voidaan käyttää volframimorria pelkkänä painona toimivan ns. tappipilkin kanssa). Reiällisestä morrista tapsisiima pujotetaan läpi, ja solmu tehdään koukun varteen. Lenkkimorriin paras solmu on lenkillinen ns. Rapala-solmu. Ketjumorriin ja reijälliseen morriin solmuksi sopii clinch eli ns. tavallinen viehesolmu tai uni-solmu. Ketjumorrin etuna on, että solmun teko on helppoa, ja morri syötteineen liikkuu elävästi pilkkijän nypytellessä siimaa. Reijällisen morrin etu on, että se pysyy yleensä hyvin oikeassa asennossa. Lenkkimorri vastaavasti helposti juuttuu väärään asentoon, jolloin kalojen tartutus heikkenee. Värikoukkupilkki tai tavallinen lenkillinen pilkki kiinnitetään lenkkisolmulla pääsiimaan. Mitään lukko- tai leikarivirityksiä ei tarvita, ja kaikenlaiset lukot vain yleensä lisäävät siimasotkuja ja pahimmillaan siiman katkeamisia. Värikoukku puolestaan kiinnitetään värikoukkupilkkiin tyypillisimmin kahden perholukon välisellä lyhyellä ketjulla. Sopiva ketjun pituus on 0,5 - 3 cm. Yksihaaraisen värikoukun ketju saa olla tyypillisesti 2-4 cm.

Morrin valintaan on yhtä paljon neuvoja kuin on kalastajiakin, mutta pääpiirteissään kuparin, oranssin, keltaisen ja punaisen sävyiset morrit toimivat humuksen värjäämässä vedessä ja aktiiviselle kalalle, kun taas kirkkaassa vedessä paras väri on monesti hopea/kulta tai sininen. Ollessaan aktiivisesti syönnöksellä kala ottaa mielellään ärsykevärisiin morreihin, mutta passiivisen kalan houkuttelemiseksi morri ei saa olla pelottava, vaan joskus vaatimaton tinanvärinen morri toimii hyvin. Hyvin hämärissä olosuhteissa kannattaa kokeilla fosforoivaa morria, joka hohkaa valoa pimeässä vedessä, kunhan sen välillä käyttää päivänvalossa.

Morri kiinnitetään joko hieman pääsiimaa ohuemmalla erillisellä tapsilla pilkkiin tai liukupilkkejä käytettäessä suoraan pilkkisiimaan. Perukkeen pituudeksi riittää 2-3 cm, kun kala syö aktiivisesti, kun taas erittäin passiivisille kalalle 50 cm tapsi ei välttämättä ole liioittelua. Hyvä yleissääntö on käyttää noin 1-2 kertaa pilkin mittaista tapsia ainakin aluksi ja lyhentää tapsia, jos kala hyvin syö. Tapsin pituuden säätö päivän mittaan on tärkeä kikka, jonka takia siimassa liukuvat liukupilkit ovat ehdottomasti parempia kuin perinteiset kolme erillistä ja helposti katkeavaa solmua vaativat pilkit.

Morrin valintaa koskevat periaatteet sopivat myös värikoukun valintaan. Yleensä värikoukun väriä joutuu kuitenkin hakemaan kokeilemalla enemmän kuin morrin väriä. Pilkintä on varminta aloittaa esim. keltavihreäpunaisella koukulla kirkkaassa vedessä ja oranssin, punaisen, violetin tai pinkin sävyisellä tummassa vedessä (esim. punamusta ja pinkkimusta ovat suhteellisen varmoja valintoja pienin valkoisin tai keltaisin iskupistein varustettuina). Morrissa kalaa houkuttaa eniten morriin kiinnitetty syötti, ja morrin mikroskooppisten iskupisteiden teho lienee lähinnä psykologinen. Itse käytän usein vain joko kokonaan sinistä tai kokonaan oranssia morria, ja olen siitä huolimatta saanut kaloja. Kolmihaaraiseen värikoukkuun syöttiä ei laiteta; yksihaarainen värikoukku taas toimii käytännössä vain morrin korvikkeena.

Värikoukkupilkintä on kokonaan oma taiteenlajinsa, johon aloittelijan ei välttämättä kannata ensimmäisenä sukeltaa mutta johon harrastuksen kehittymisen myötä on syytä paneutua. Värikoukkupilkintä on käytännössä aina ahvenen pilkintää, ja värikoukkupilkintä on myös tehokas keino poimia sekakalaparvesta ahvenet, vaikka toki särjetkin joskus värikoukkuun ottavat. Kaikki oleellinen värikoukkupilkintään löytyy tarvittaessa kahdesta kaupasta: 1) Vim Pirkeniltä ja 2) Pro-Peten nettikaupasta. Värikoukkupilkinnästä on sanottava, että etenkin merellä ja matalissa kirkasvetisissä järvissä se on useimmiten kaikkein tehokkain pyyntimuoto ja yleensä Etelä-Suomen matalien vesien pilkkikilpailut voitetaan vähän lumeen aikaan nimenomaan värikoukkupilkein. Joskus ahven jostain syystä myös ottaa värikoukkuun (ns. nappulaan), vaikkei sille samaan aikaan kelpaisi esimerkiksi surviaissääsken toukilla syötitetty morri. Värikoukkupilkin teho perustuu sen pieneen kokoon ja elävään uintiin, joka saa ahvenen uteliaisuuden ja saalistusvaiston heräämään.

Värikoukkupilkintää leimaa yleisesti nopea tempo, ja vauhdikas siirtyminen. Värikoukkupilkki pudotetaan aluksi pohjaan, josta se nopeasti nostetaan 10-30 cm ylöspäin. Sen jälkeen perustaso pohjasta pidetään vakionana, ja pilkkiä liikutellaan vain nopein 3-10 sekunnin välein toistuvin nyppäsyin, joiden aikana pilkin kuuluu tehdä liuku sivulle. Yleensä ahven ottaa värikoukkupilkkiin välittömästi pilkin palautuessa pystyasentoon ja suoraan alaspäin. Kun ahvenparvi intoutuu ottamaan värikoukkupilkkiin, voi kaloja tulla jopa 5-10 kpl minuutissa eli käytännössä pilkki ei kunnolla ehdi edes alas, kun siinä on jo kala kiinni. Tällöin pyyntisyvyyttä voidaan myös hieman nostaa. Värikoukkupilkinnässä tärkeintä on olla tekemättä pilkillä mitään särkipilkinnälle tyypillisiä nostoja tai useimmiten edes väristyksiä, joilla käytännössä vain annetaan kalalle aikaa todeta, ettei muovinen möhkylä koukussa ole oikeaa ruokaa. Pilkkiä pidetään yksinkertaisesti vain paikoillaan välillä nyppäisten, ja jos kalaa ei kuulu alle minuutissa, vaihdetaan paikkaa. Joskus ensimmäisen kalan saaminen voi vaatia jopa 1-2 minuuttia, mutta syönti sen jälkeen kiihtyy niin, ettei seuraavaa kala tarvitse odotella edes kymmentä sekuntia. Värikoukkupilkintä sopii kaiken kokoisille ahvenille, kunhan vaan koukku ja pilkki sovitetaan pyydettävän kalan koon mukaan. Alle metrin vedessä pienelle ahvenella pilkki voi olla 20-30 mm, ja koukku 16-14, kun taas puolen kilon ahvenille 50-60 mm pilkki ja 8-koon värikoukku ovat aivan ok. Hyvät ohjeet värikoukkupilkintään löytyy Värikaapparit ry:n sivuilta..

Yleisin saatavilla oleva syötti on punainen kärpäsentoukka. Purkillinen niitä maksaa noin euron, ja purkillisella kalastaa hyvinkin koko päivän. Punainen kärpäsentoukka ei kuitenkaan läheskään aina ole paras syötti. Monissa suurissa ja syvissä vesissä esiintyy katkaa, jota kalat hyödyntävät ahkerasti. Katkavesissä ylivoimaisesti paras toukan väri on juurikin tämän katkan väri eli pronssi. Pronssinvärisiä toukkia ikävä kyllä saa yleensä hankittua vain pilkkikisapaikoilta ja harvoista erikoisliikkeistä. Joskus kirkkaassa vedessä ja yllättäen myös humusvesissäkin taas sininen toukka voi pelastaa tilanteen. Itse pidän mukana mahdollisuuksien mukaan aina punaisia, valkoisia, pronssinvärisiä, siniä ja oransseja kärpäsen toukkia. Valkoinen eli luontaisen värinen toukka on yleensä etenkin särkikalojen mieleen.

Kärpäsentoukkien ohella syöttinä käytetään järvien pohjalietteestä nostettuja surviaissääsken, yleensä Chironomus-suvun toukkia. Surviaissääskien pyytävyys on ylivertainen, mutta niin on niiden hintakin. Valitettavasti myös surviaissääskien säilyvyys on heikkoa, yleensä korkeintaan muutamia päiviä ilman vedenvaihtoa. Hyvinvarustelluista kalastustarvikeliikkeistä saa myös ns. siimahäntien (ns. likokärpäsen) toukkia, joita monet käyttävät etenkin hieman vauraammille ahvenille ja särjille luttuun puristettuina. Yleensä varminta on käyttää syötticocktailia, jossa morrikoukun varteen pujotetaan ensin yksi kärpäsentoukka pitkittäin, koukun mutkaan laitetaan peräpäästä 1-2 kärpäsentoukkaa ja lopulta viimeistellään syötti 1-3:lla surviaissääsken toukalla. Tosin syöttien määrä sovitetaan aina pyydettävän kalan kokoon. Kiloahvenelle kymmenen kärpäsentoukkaa ei ole liikaa, kun taas alle 1 g kiiskelle jo yksi kärpäsentoukka on liian iso. Tätä varten kärpäsentoukkia myydään myös kahta eri kokoluokkaa. Kilpapilkkijät suosivat monesti minikokoisia kärpäsentoukkia sinttikilpailuissa.

Pilkkitekniikka ja pilkkimisen strategia

Palaan tähän aiheeseen vielä kuvien kera, mutta tässä pikaohje. Yleisesti pilkkijää ajatellaan paikoillaan tuntikausia istuvaksi ukoksi. Päinvastoin pilkkiminen on oikeasti urheilua, ja tärkein perussääntö nro 1 on, että yhdellä avannolla kalastetaan enintään yksi minuutti, jos sen sisällä ei tule kalaa. Jos kalaa tulee, seuraavaa odotellaan enintään minuutti ennen kuin siirrytään seuraavalle avannolle. Jos vesi on kirkasta ja kalaa ei avannosta tullut, siirrytään vähintään 20 metriä, mieluummin 50 metriä. Jos kalaa tuli, siirrytään kirkkaassa vedessä vähintään 10 metriä ja tummassa vedessä vähintään 5 metriä. Etäisyyksiä kannattaa lyhentää vain, jos kala on selvästi passiivista, jolloin pienikin siirtymä voi tuoda pilkin lähelle lisää syöntihalusia kaloja. Normaalin ahvenpilkintäpäivän aikana liikkumista on hyvä laskelmoida niin, että lopulta tulisi kuljettua 5-10 km pituinen lenkki. Vanhoille avainnoille kannattaa palata vain harvoin. Joskus paksun lumen ja huonon syönnin aikaan aamuiset avannot voivat vielä iltapäivällä antaa kalaa, mutta vanhojen avantojen toimivuus on nopeasti kokeiltu eikä niitä kannata jääräpäisesti turhaan kiertää. Vaikka edellisten päivien avannot myös kertovat kalapaikasta, yleensä aktiivisimmat ja isoimmat kalat on jo pyydetty, ja omien paikkojen etsiminen on monesti lopulta antoisampaa kuin selvästi suosittujen paikkojen kiertely.

Liikkumista ja siirtymistahtia kannattaa vähentää, jos selvästi löydetään poikkeuksellisen isokokoista kalaa, jolloin kyttäystekniikka voi tuottaa kehukaloja. Yleensä kumminkin kalastaja saa huonosta saaliista syyttää vain liian laiskaa liikkumista. Etenkin kaikuluotainta käytettäessä helposti unohtuu tarkkailemaan ruutua, kun jo 50 m päässä olisi isompia ja aktiivisempia kaloja odottamassa. Näin siis, kun kalastetaan ahventa. Särkikalojen tuntikausia vaativa kyttäys on täysin oma lajinsa, joka vaatii myös yliluonnollisen vahvoja hermoja ja istumalihaksia etenkin kilpailuissa. Haukea, kuhaa ja siikaa tyypillisesti taas kalastetaan niin, että ensin tehdään 20-50 avantoa, joita sitten päivän mittaan kierrellään rauhalliseen tahtiin.

Itse pilkkiminen aloitetaan niin, että pilkki pudotetaan pohjalle ja samalla havainnoidaan syvyyden muutos edelliseen avantoon nähden. Pilkki nostetaan pohjan yläpuolelle niin, että pilkin alapuolella oleva morri nousee n. 5-10 cm pohjan yläpuolelle (särjelle morri saa joskus jäädä pohjalle). Jos etsitään isoa ahventa tai siikaa, on tarpeen kokeilla myös ylempiä vesikerroksia vähintään 1-2 metriä pohjasta. Siinä missä tasapainopilkkijät yleensä heiluttelevat pilkkejään välivedessä, tapsipilkillä kalastetaan useimmiten pohjan tuntumasta. Tärkeää on kuitenkin olla juuttumatta pohjakalastukseen, jos kalat selvästi ovat 1-3 metriä pohjan yläpuolella. Parven osuessa kohdalle voi pyyntisyvyyttä myös vähitellen nostaa, sillä parven nouseminen lisää parven syöntiaktiivisuutta. Tosin tämä tapahtuu riskillä, että kesken noston irtoava kala vie koko parven mennessään. Yleisestikin perussääntö on, että mitä aktiivisempia kalat ovat, sitä ylempää niitä voi kalastaa.

Itse pilkintätekniikkaan on vaikea antaa yleispäteviä neuvoja. Yleensä aloittelija liikuttelee pilkkiä liikaa. Kalalle täytyy antaa aikaa tutustua syöttiin, ja liikkeiden on syytä olla suhteellisen rauhallisia. 0,5-1 metrin houkutteluvetoja tehdään vain, jos paikalla selvästikään ei ole kalaa. Joskus pilkin voi kelata ylös asti ja antaa leijata uudestaan alas, jolloin etenkin sivuliukuinen pilkki houkuttelee kalaa kauempaakin. Varsinaiseksi houkutusnypyttelyksi riittää yleensä 0-2 cm pystysuuntainen liikuttelu ja sekä passiivinen ahven että särki yleensä ottavat parhaiten hitaaseen nostoon joko varovasti nypytellen tai vain tasaisesti nostaen. Joskus taas mikään muu kuin pilkin aivan täydellisesti paikallaan pitäminen ei toimi. Juuri pyyntihetkellä toimiva tekniikka löytyy vain kokeilemalla, ja tekniikka kehittyy vain paljon kalastamalla. Yleisohjeena ahven tarvitsee aktiivisempaa uittoa kuin särki. Tärkeintä on pitää mielessä, ettei pudota pilkkiä kalojen päälle niin, että se karkoittaa kalat. Etenkin särkiä pilkittäessä viimeiset puoli metriä on monesti tarpeen laskea hitaasti kädellä.

Perussääntö kalojen oleskelusyvyydelle on, että ahven löytyy tummavetisistä järvistä paksun lumen aikaan 0,5 - 2 m syvyydestä. Kirkkaissa rehevissä vesissä ahven löytyy yleensä 3-6 m syvyydeltä, kun taas karuissa ja kirkkaissa vesissä ahven on tyypillisesti 12-15 metrin syvyydessä. Alkuun oikeaa kalasyvyyttä etsitään etenemällä matalasta syvemmälle linjassa. Kun sopiva syvyys on löytynyt, yritetään pysyä kalasyvyydessä kuitenkaan juuttumatta siihen liian kiinteästi. Kalojen korkeus voi muuttua myös päivän mittaan valoisuuden ja ilmanpaineen vaihdosten myötä. Syvyyden seurannassa kaikuluotain sekä haarukkavapa ovat täsmälliset työkalut. Kalaparvet ovat monesti ketjumaisia, ja sopivaa syvyysvyöhykettä seuraamalla voi samasta parvesta saada kalaa pitkään. Siitä syystä, että kalat viihtyvät tietyssä syvyydessä, on kaloja paras etsiä rinteistä, vedenalaisten pattien läheisyydestä ja rantapenkoista. Tasaisella pohjallakin kaloja voi olla, mutta niiden löytäminen vaatii puhdasta tuuria. Syvyyskäyrien seuraamisessa GPS-perusteinen karttaohjelma puhelimessa on verraton apuväline.

Jos kalaa ei tule, ensin etsitään kalaa uudesta paikasta. Toiseksi tärkeintä on huolehtia, että syötit ovat tuoreita. Vasta viimeisenä keinona vaihdetaan morria ja aivan viimeisenä keinona pilkkiä. Tärkeintä on pitää mielessä, että kalaa useimmiten tulee, jos sitä vain on. Ahven syö yleensä aamulla ja särki illalla. Pitkään jatkuneen korkeapaineen jälkeen tuleva kelinmuutos on kalasää. Jos aurinko paistaa, on parempi lähteä tummavetiselle järvelle, ja pilvinen keli on kirkasvetisten vesien pyyntisää. Monesti lumisade tietää hyvää pilkkikeliä, mutta lumisateen jälkeen kaloilla menee ns. muutamia päiviä tottua uuteen olosuhteeseen (tosin ahvenkalat eivät monesti syö kesälläkään sateen jälkeen pariin päivään). Jos jään päälle nousee vettä, se yleensä karkoittaa kalat ja pilaa syönnin.

Kun kala sitten saadaan kehittyä rivakasti, mutta ei väkisin jään kuivalle puolelle, tapetaan saaliskala välittömästi joko niskat taittamalla tai päähän kopauttamalla. Filekalat on hyvä myös verestää samoin tein. Osaava pilkkijä ei päästä kaloja jäätymään eikä koskaan heittele kaloja ympäri jäätä. Ruokakaloiksi liian pienet kalat voi aivan hyvin vapauttaa ainakin alle 8 metrin syvyydestä saatuina. Yli 10 metrin syvyydessä on huomioitava, että kalaa ei välttämättä voi vapauttaa, vaikka tahtoisikin, koska paineen katoaminen tuo kalan uimarakon suuhun ja rikkoo tällöin muitakin sisäelimiä. Joskus ahvenparvi voi vapautettujen kalojen myötä hävitä, mutta tätä efektiä välttääkseen voi kalat vapauttaa vaikka 10 metrin päässä olevan toisen avannon kautta. Viimeisessä vaiheessa saadut ahvenet fileroidaan, paistetaan pannulla oman maun mukaan leivitettyinä ja nautitaan saatavilla olevassa seurassa mieluisan ruokajuoman kera.