Kertomus kahdesta lohesta – Silver Glödhäck
©Teksti ja kuvat: Timo Haapasalo
Siinä missä pilkkijät odottavat kylmää ja vähälumista alkutalvea heti juhannuksesta lähtien, lohen perhokalastajat toivovat kalarikasta ja olosuhteiltaan inhimillistä lohisesonkia vuodenvaihteesta alkaen. Kun seuraavan kesän lomat on lyöty lukkoon ja kalastuskohteiden jokisäännöt on julkistettu, alkaa jokavuotinen olosuhteiden, kalojen nousumäärien ja ennen kaikkea perho- ja välinevalintojen spekulointi – sekä ennen kaikkea problematisointi. Vaikka lukeudun aika vahvasti jäljitelmäkalastajien joukkoon, ja harva asia onkaan sen hienompaa kuin nähdä päivänkorentoruokailussa olevia taimenia, tai pinnalla räpiköiviä vesiperhosia jahtaavia harjuksia, niin ainoa asia joka henkilökohtaisella fiilislistallani kiilaa näiden tapahtumien ohi, on pintaperhoon nouseva tai uppoperhoon terävän raskaasti räsäyttävä lohi.
Tämä reissuraporttimainen artikkeli käsittelee lohenkalastusta hyvin yleisellä tasolla, mutta toivottavasti avaa allekirjoittaneen henkistä perhorasiaa sitäkin enemmän. Koska kyseessä on niinkin laiskasti tunteita herättävä ja kokonaisuudessaan vähän mielipiteitä jakava laji kuin lohestus, sanottakoon heti näin ensi alkuun ettei teksti sisällä sen enempää taivaallisia totuuksia kuin ehdottoman oikeassa olevia fundamentalistiteesejäkään.
”Lohiperhon on aina oltava erittäin monimutkainen, pirullisen vaikea sidottava ja kokonaisuudessaan täysin mahdoton heitettävä. Siksi tämäkin vuonna 2016 puolenkymmentä lohitapahtumaa antanut Green Monkey -muunnos koostuu kovasta ja kirkkaasta putkesta, pätkästä punaista silkkiä, kahdesta nipusta chartreuse -jääkarhua ja pienestä nipusta mustan vuohen ja HSC:n Wonder furin sekoitusta.”
Aina ei mene kuin Strömssöössä
Kesän lohireissuille ominaisen piirteen antaa pääasiassa se, että reissut on lyöty lukkoon ainakin puoli vuotta etukäteen. Siinä missä lähikoskille suunnitellun reissun voi perua tai siirtää mikäli olosuhteet eivät ole myöten, lohikeikoille tulee lähdettyä ennalta päätettynä ajankohtana kalojen nousumääristä tai olosuhteista huolimatta. Myönnettäköön, niin tämä kuin viime vuosi olivat omalla kohdallani todella vaikeita kalastuksellisesti. Mikäli viikon pituinen reissu on käytännössä vain ja ainoastaan navakkaan sivuvastaiseen heittämistä, lämpötilojen seilatessa vähän vajaan tai aavistuksen yli +10c tienoilla – taivaan tihuttaessa vettä päivittäin – käy muuten niin rakas laji helposti vähän työlääksi. Olosuhteiden kurjuus korostuu etenkin silloin, kun tapahtumat loistavat poissaolollaan.
”Sateinen päivä kirkastuu kuulaaksi yöksi; kolmen asteen lämpötila jokivarressa ei helli lohestajaa.”
Tässä vaiheessa todennäköisesti jokainen lohestusta harrastanut toteaa mielessään, että tuollainenhan se hyvä lohikeli onkin. Näin voi toki ollakin, mutta tässä on syytä olla itselleen rehellinen; täysin jatkuva ja suuren osan ajasta hyvin terävä vastatuuli, kylmyys tai tulvakorkeudessa oleva vesi muuttaa helposti lajin luonnetta varsin olennaisesti, eikä aina parempaan suuntaan. Pitkähköt perukkeet nousevat heiton päätteeksi joko pituutensa verran ylävirtaan tai putoavat pieneen myttyyn niille sijoilleen. Perhot napsuvat niskaan ja vaatteisiin, sekä vuolas virta heittää lohestajan uimareissulle. Asiaa voi helpottaa oikealla vaatetuksella ja sopivilla kalastusvälineillä, mutta kuitenkin: kun on vaikeaa, niin sitten on vaikeaa. Tänä vuonna kevät oli pohjoisessa poikkeuksellisen myöhässä ja monet joet tulvivat pahasti pitkin heinäkuuta. Näissä olosuhteissa kalastajilta kysytään paitsi tekemisen intoa, myös huumorintajua asiaan. Olosuhteisiin ei voi vaikuttaa, mutta niiden kanssa täytyy pystyä elämään.
Sekä vuosien 2016 että 2017 lohireissuja leimasivat varsin kehnojen olosuhteiden lisäksi hieman onneton tuuri, sekä kalojen näennäinen passiivisuus. Vuonna 2016 pelin henki tiivistyi yhteen karkuutettuun loheen per lupa. Tärpin tullessa tuli kokeiltua niin pitkää lohilenkkiä, kelalta tartuttamista kuin isänmaallisen ravakkaa vastaiskua. Lopputuloksena oli perukemateriaalista, tai perho- ja koukkumallista riippumatta se, että muutaman potkun jälkeen kala irtosi. Reissun viimeisen ja samalla ainoan haaviin asti saadun kalan kohdalla tilanne oli se, että välittömästi lohen pudottua haavin pohjalle kuului tuttu ”pthui” -ääni koukun irtoamisen merkiksi. Tällaisina hetkinä ei juuri muu auta kuin luottaa tekemiseen ja siihen, että kyllä se vielä tarttuu loppuun asti – jos on tarttuakseen. Vaikea reissu monine karkuutuksineen korostaa entisestään sitä, kuinka lohta ei oteta vaan se saadaan.
”Loppukauden lohestuksessa on oma tunnelmansa; pohjoiseen hiipivä ruska tarjoaa unohtumattoman värikattauksen kalastajan sielunmaisemaan.”
Tämän vuoden reissulla tilanne oli hyvin pitkälti edellisvuotta vastaava, sillä pienellä erotuksella ettei tärppejä meinannut saada alkuunkaan. Vaikka koko reissun ajan heitettiin pitkää päivää, jonkunlainen huono karma tuntui seuraavan. Reissu alkoi koskenniskalla kaatumisella ja kuoritakin lävistämisellä heti seuraavalla laskulla. Onni onnettomuudessa, että perho rävähti takkiin eikä kasvoihin. Viikko tiivistyi hyvin siihen, että mikäli niskalle X tuli lähdettyä aamuseitsemän aikaan, niin vastaan ajoi kaveri, joka kertoi saaneensa aamukuudelta kalan ko. paikalta. Mikäli paikalla Y tuli kalastettua keskiyöhön asti, lohileirissä tiedettiin kertoa, että samana yönä joku oli kepittänyt samalta tontilta kalan aamuyhden aikaan.
Kun neljän päivän ajan oli ollut jatkuvasti ”puolta tuntia aikaisessa tai varttia myöhässä”, perhot paukkuivat navakassa tuulessa vaatteisiin ja virta meinasi vetää jalat alta, alkoi usko lajia kohtaan osoittaa hetkellisiä hiipumisen merkkejä. Vaikka tutuille tulikin osumia harvakseltaan, tyhjä lasku tyhjän laskun perään alkoi hiljalleen nävertää luottoa omaan tekemiseen. Vastaavasti tilannetta ei helpottanut todella kokeneiden lohestajien kommentit ennätyksellisen kehnosta lohikaudesta. Yön pimeinä tunteina mielessä pyörähti ajatus siitä, että mikäli nämä miehet eivät saa kalaa, niin miten ihmeellä minä sitten voisin saada.
”Kulloiseenkin tilanteeseen hyvin soivan sidoksen ja uiton haku on yhtä suuri osa lajin suolaa kuin perhojen sidonta ja suunnittelu keskitalven pimeinä iltoina. Pieneen #10 tuplaan sidottu klasari ei ollut lohien mieleen.”
Kokemus, luotto & sitkeys – lohestajan kulmakivet?
Vuoden 2016 lohireissun päättymispäivä oli lauantai, jolloin pakkasimme kamat ja hyvästelimme niin joen kuin vanhat tutut vuoden ajaksi. Tuolloisesta viikon reissusta elettiin torstai-iltaa ja henkilökohtainen lohisarake osoitti edelleen puhdasta nollaa. Vesi oli tuolloin varsin korkealla ja olosuhteet muutenkin kehnonlaiset. Rannalla taukoa pitäessäni mietin, että jotain pitäisi keksiä, vaan mitä. Muistelin lukeneeni vuosien saatossa useamman pelimiehen vakuutteluita kevyestä putkiperhosta ja intterikärjestä, sekä ennen kaikkea näiden yhdistelmästä. Kaivoin illan hämyssä repusta tippikukkaron ja heikkona hetkenä päätin vaihtaa speysiiman jatkeeksi intterikärjen. Vaikka suosin pieniä perhoja yli kaiken, tuli rasiasta valittua hyvän matkaa yli kymmensenttinen putkiperho. Arvelin, että eipä se asia voi enää nykyistä kehnomminkaan mennä, joten setti kasaan ja heittämään.
Speijasin hämärtyvässä ja sateisessa illassa Sunray Shadow -henkisen Silver Glödhäck -putken tuttuun kiviröpelikköön, jossa tiesin kalojen majailevan. Heitto napsahti aika suorille siimoille, peruke vain vähän ylävirtaan kääntyneenä, ja vuolas virta imi kelluklumpin tippeineen vauhdilla liikenteeseen. Juuri vedon alettua siimassa tuntui kova särähdys – lohi oli vihdoin kelpuuttanut perhon. Lohen kohtalo oli lopulta karun juhlava, sillä se päätyi koristamaan joulupöytää yhdessä mustatorvisienikeiton kanssa. Tuolloin sateisena ja erinomaisen tuulisena torstai-iltana en kuitenkaan pysähtynyt miettimään joulupöydän menua, vaan riemuitsin siitä, kuinka kova yrittäminen oli antanut avaimen siihen lukkoon, jota olin yrittänyt avata päivien ajan.
”Joen tarjoama palkinto sitkeästi yrittäneelle kalastajalle oli ehdottomasti koko vuoden herkullisin osuma.”
Tämän vuoden reissulla asetelma oli näin hieman jälkikäteen katsottuna yllättävän samanlainen, sillä ainoalla erotuksella, että tänä vuonna tärppejä tai nousuja ei tullut käytännössä ollenkaan. Neljän täysin tyhjän päivän jälkeen elettiin jälleen kerran torstai-iltaa ja lohisarake oli nollilla. Vaikka lupia oli vielä pari jäljellä, niin lohestajankin on syytä olla optimistisen realistinen. Sää- ja vesitilanne ei ollut muuttumassa ratkaisevasti mihinkään suuntaan ja harvoin kalan saaminen ainakaan helpottuu, kun samoja paikkoja pommitetaan päivästä toiseen. Aikani asiaa pohdittuani mieleen hiipui viime vuoden vastaava tilanne; monta päivää tyhjää, kunnes yrittäminen palkittiin. Muistin onneksi edelleen viime kesän ottiperhon ja kampasinkin sillä tuttuja paikkoja läpi alkuillasta, mutta täysin tuloksetta. Siinä vaiheessa, kun usko hommaan alkoi toden teolla hiipiä, mietin kuumeisesti sitä, että mitä tein viime vuonna samassa tilanteessa eri tavalla.
Tilanteeseen löytyi kaksi seikkaa; hieman myöhäisempi ilta ja intterikärki. Laskutauolla vaihdoin kukkarosta tutun kärjen paikalleen ja etsin rasiasta hieman aiemman vuoden otikkaa tuuheamman putken. Illan hieman hämärtyessä suuntasin laskuni aluksi tutuille toppakiville, joilta käsin lähdin oikomaan speyklumppia ottipaikkana pitämääni kivikkoa kohden. Kun perho putosi lähes suorille siimoille tuttuun kohtaan, virta tarttui siimaan ja veto alkoi, niin samassa hetkessä kädessä tuntui voimakas tukistus. Mitä enemmän asiaa juuri siinä hetkessä pohti, sen epätodellisemmalta ja paremmalta tilanne tuntui. Käytännössä sama perho kuin viime vuonna, täysin sama peruke, tippi ja klumppi, lähes identtiset olosuhteet – sekä sama viikonpäivä – johtivat reissun ainoaan menestykselliseen kalatapahtumaan. Tapahtumaketju päättyi onnellisesti, kun hieman vajaan 3kg:n painoinen lohi päätyi haavin pohjalle.
”Kevyt, pitkähkö ja eläväinen Silver Glödhäck pelasti reissun toistamiseen. Tähän vahvemmalla profiililla varustettuun malliin tuli sidottua siipeen sekä riikinkukkoa että helmiäisen sävyistä flashabouta.”
Keskeisin kysymys tässä vaiheessa lienee se, että mitä oikein opimme tästä kaikesta. Ensiksi, jonkunlainen peruskokemus on ollut suureksi eduksi. Pitkin reissua kuulimme tarinaa siitä, kuinka nyt tänä vuonna lohi on ihan uusissa paikoissa, ja että kuinka vanhat paikat eivät toimi. En ole käynyt kyseisellä paikalla kuin vähän vajaan vuosikymmenen, mutta jo tänä aikana paikat ovat vakioituneet varsin hyvin. Tänä vuonna en kuullut ainoastakaan lohesta, joka olisi tullut jotenkin ”uudesta” tai täysin erikoisesta paikasta. Kalat kyllä olivat passiivisuudestaan ja aika vähäisestä määrästä huolimatta edelleen niillä lähes täysin samoilla tonteilla kuin aina ennenkin. Mielekäs lohestaminen kysyy niin uskoa omaan tietämykseen kuin herkkyyttä uusien juttujen kuunteluun.
Toiseksi, luotto omaan tekemiseen ja omiin välineisiin on ollut kokemukseen yhdistettynä kullanarvoinen elementti; eräänlainen vaikeankin reissun läpi kantava voima. Luoton rakentuminen lähtee vavasta, siimasta ja heittotekniikasta, päättyen virranlukutaitoon, perhojen valintaan ja yleisesti ottaen omaan tekemiseen. Mikäli kalastaja ei luota tekemiseensä, on hankala nähdä, että toiminta voisi pitkässä juoksussa tuottaa minkäänlaista tulosta. Totuus suurelle osalla lohestajista on kuitenkin täysin toinen kuin alan julkaisut antavat helposti ymmärtää: hyvän reissun erinomainen kulminoituma voi olla yksi titti – vaikka sitä metrin pituista hopeaharkkoa mielessään jahtaisikin. On tähtäimessä sitten parin kilon painoinen joulukala tai unelmien suurlohi, luottoa omaan tekemiseen tarvitaan yhtä lailla molemmissa tilanteissa.
Kolmanneksi, sitkeyttä tarvitaan yhtä paljon vanhojen ja toimivien sidosten uittamiseen kuin uusien juttujen kokeilemiseen. Kahdenkymmenen vuoden kokemus mistä tahansa lajista on täysin eri asia kuin yhden vuoden kokemus toistettuna kaksikymmentä kertaa peräkkäin. Kovimmat kalastajat viettävät paitsi paljon aikaa joella, he myös testaavat uutterasti uusia yhdistelmiä – aina siimavalinnoista ja uittokulmista kierteiden väriin ja siipimateriaaleihin. Sitkeyttä tarvitaan niin hiljaisten öiden kalastukseen kuin urautumisen välttämiseen. Usein sillä jokivarren sitkeimmällä sissillä onkin sopivassa suhteessa wanhaa kokemusta kuin intoa uusien kujeiden kokeiluun. Vaikka lohestus on paljolti onnen kauppaa, uskon sille kuitenkin olevan syynsä, miksi tietyt henkilöt saavat vuodesta toiseen kelvollisia saaliita. Pohjimmiltaan kysymys lienee tuurin osuuden minimoinnista.
Missä sitten kulkeekaan raja järkevän kokeilun ja onnekkaan sattuman mystifioinnin välillä, jääköön se jokaisen itsensä pohdittavaksi. Omalla kohdallani uskon perhon ja sopivan tipin valinnassa olevan jotain järjellistä perää – sopivaan olosuhteeseen yhdistettynä – mutta tähän ne rationaaliset argumentit sitten jäävätkin. Niin kauan kuin lohen ottia ei voida järjellisesti selittää, on tärppien ymmärtäminen enemmän henkilökohtaisen uskon asia kuin universaalien totuuksien latomista.
Olisiko kalat voinut saada jollain muulla perholla tai siimalla? Epäilemättä. Olisivatko ne voineet jäädä saamatta kokonaan? Täysin varmasti. Siltikään mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että kahden vaikean reissun pelastajaksi on muotoutunut täysin itseoikeutetusti kevyt Silver Glödhäck, intteritipillä ja fluoroperukkeella varustettuna, suorin siimoin ja mendaamatta tarjottuna. Lohisesongin jälkeen saapuva talvi onkin lohestajan kulta-aikaa, kun perhoja kerkeää sitoa kaikessa rauhassa, menneitä reissuja muistellen ja tulevia suunnitellen.
Skitt fiske!
Silver Glödhäck
Putki: Eumer, kirkas ja kova putkiperhoputki, L
Sidontalanka: Veevus 8/0, musta
Perä: Hopeinen UNI Mylar, S
Iskupiste: Glo Brite -silkki, nro 4.
Pyrstö: Fluoro Fibre, fl.pinkki, cerice tai punainen
Vyö: Musta villa
Runko: UNI mylar, L, tai SSS Braid, sealice silver.
Siipi: Valkoinen jääkarhu tai bucktail, musta kettu tai HSC:n Wonder fur, musta vuohi
Häkilä: Whiting American Rooster Cape, musta
- Koukku pohjustetaan kevyesti langalla ja perän materiaali sidotaan paikalleen. Perään tulevan hopeisen pannan leveyden ei tarvitse olla kuin jokunen hassu milli; pari kierrosta mylaria tai vastaavaa materiaalia riittää.
- Iskupisteenä käytän lähes aina pelkästään Glo Briten silkkejä niiden erinomaisen keston ja värien kirkkauden takia. Tippa pikaliimaa vahvistaa iskupisteen kestävyyttä.
- Pyrstön värin pääsävy on punainen; mitä ärtsympi, sen parempi. Kartioin fluorokimpun yleensä kädessäni ennen sen sitomista paikalleen, tavoitteena on kevyen pisaramainen pyrstö.
- Vyön voi tehdä mustasta villasta, vanhasta mustasta silkistä, strutsista tai vaikka riikinkukosta; kontrastin luominen perhon perän ja rungon välille on vyön keskeisin tehtävä
- Rungon voi tehdä niin mylarista kuin SSS:n braidista. Omiin versioihin en ole jaksanut enää sitoa edes kierrettä, vaan runkomateriaali kierretään suoraan pikaliimalla sivellyn putken päälle.
- Alussiiven materiaalit sidotaan kahdessa osassa, ensiksi tuuheampi ja lyhyempi kimppu sidotaan leveästi putkelle, jonka jälkeen huomattavasti ohuempi ja vähän pidempi kimppu sidotaan päälle. Alussiipi kantaa perhoa, mutta oikein sidottuna se myös varmistaa sen, että siipi ei kierry koukun mutkaan. Pituus mitoitetaan niin putken kokonaispituuden kuin käytössä olevan koukun koon mukaan.
- Häkilä sidotaan alussiiven jälkeen. Suosin pitkää ja pehmeää siikasta sisältäviä höyheniä. Häkilän ei tarvitse olla yltiöpäisen tuuhea, ja jos kahdesta vaihtoehdosta saa valita, niin omiin perhoihini otan ehdottomasti mieluummin liian pitkän ja pehmeän kuin lyhyen ja jäykemmän häkilän.
- Päällyssiipi sidotaan viimeisenä. Todella tuuheissa versioissa olen laittanut hieman mustaa kettua ja mustaa vuohta, ja vähän kevyemmissä versioissa kettu on korvattu hyvällä kimpulla mustaa Wonder furia. Siipeen voi niin halutessaan laittaa myös riikinkukkoa ja kimalteita, mutta nämä eivät ole todellakaan välttämättömiä.
- Perhon pään sidokset viimeistellään parilla piilosolmulla ja pikaliimapisaralla. Kun putken pää sulatetaan vielä muotoon, on perho valmis tuleviin koitoksiin.