Pielisen syysekskursio 3.-5.11.2017
Teksti ja kuvat: Timo Haapasalo & Anssi Vainikka
Perjantai - Paljon heittoja, paksuja pilkkukylkiä ja tiukkaa kalastamista
..tai sitten ei aivan kaikkia näitä. Epäilemättä yllä mainitut asiat olivat jokaisella seuran syysekskursiolle lähtijällä mielessä, kun auton nokka kääntyi perjantaina Pielisen rantoja kohden. Jo toista kertaa peräkkäin järjestetty – siis lähes perinteeksi muodostunut – syksyinen kalareissu sisälsi paljon ennakkoon valmistautumista perhojen sidonnan, jigisettien hiomisen ja sääennusteiden jatkuvan seuraamisen muodossa. Kellekään mukana olleelle; Anssille, Timolle, Laurille, Eerolle ja Nikolle, kylmät kelit ja haastavat olosuhteet eivät tulleet yllätyksenä. Vaikka viikonlopun säät suosivatkin kalastusta varsin hyvin, kuluneen viikon kovat 15 asteen pakkaset olivat jäähdyttäneet Pielistä melkoisen reilulla kädellä. Tästäkin huolimatta, tai osin tästä syystä, haaste otettiin ilolla vastaan.
Perjantain tunnelmat hetkeä ennen ensimmäistä heittoa. Sää suosii ja fiilis on korkealla.
Varsinainen kalastus alkoi perjantaina heti aamuyhdeksän jälkeen. Timo pääsi korkkaamaan salaisen saaren tyrskytaimensesongin hienossa säässä, kun lämpötila oli lähes plussan puolella ja taivaalta leijaili hiljalleen lumiräntää. Lähes täysin tyyneen veteen piirtynyt taimenen rauhallinen pintakäynti heti aamupäivän aluksi nosti sekä sykettä että uskoa yrittämiseen. Keskeinen palanen kalansaannin kriteerien osalta loksahti kerralla paikalleen – järvessä oli siis ainakin yksi kala. Tästä ei mennyt kauaakaan, kun Anssi ja Eero sekä reissun virallinen maskotti Laikku-koira liittyivät joukkoon ja Pielisen piiskaaminen pääsi alkamaan toden teolla. Yritys oli kova niin rannalta kuin kelluntarenkaasta käsin, ja perhoja kävi vedessä jos vaikka minkälaista. Huopapohjaisten kahluukenkien toimivuuden testaus lumella ja jäisillä rantakalliolla maksoi Eerolle yhden GTFourin, mutta kantapään kautta paras oppi..
Hyvästä yrityksestä huolimatta aika ja ehkä kelikin olivat kalamiehiä vastaan: kaunis tyyni aamu vaihtui hetkittäin jopa kirkkaaksi ja tuuliseksi päiväksi, ja tähän aikaan vuodesta se iltapäiväkin alkoi hämärtää turhan nopeasti. Tehokas peliaika käytettiin kokonaan, ja kun kalaa ei kuulunut edes kunnollisen tärpin verran, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi suunnata mökille, tai paremminkin huviloille. Tänä vuonna reissun tukikohdaksi oli vuokrattu viimeisen päälle olleet KoliCarelian kaksi Hattusaaren huvilaa.
Seuramme jäsenistö koostuu pääosin erittäin sosiaalisista yksilöistä.
Mökillä ennakkoon luvat varanneita odottivat valmiiksi kirjoitetut kalastusluvat: onhan Suomessa hienot yleiskalastusoikeudet, mutta lainsäätäjältä unohtui sellainen pikkujuttu, että perhovavassa on järkevää käyttää järvillä yleensä 2-3 perhoa. Illan kemut noudattivat jo toistavuotista perinnettä: vanhoja kalajuttuja venytettiin aiempaakin älyttömämpiin mittoihin, sidottiin perhoja, saunottiin ja parannettiin maailmaa. Nähtiinpä sosiaalisessa mediassa illan mittaan poikkeuksellisen iloinen sihteerikin, ja kaikki saivat FLF:n viralliset edustuspipot tuliaisena seuran viralliselta tuotevastaava-Nikolta. Joukkoomme liittyi lopulta myös työkiireiden vaivaama Lauri. Jos päivä kului nopeasti, näin kävi myös illalle. Luvassa oli enää viimeiset kalastusstrategioiden hionnat, kevyet ja ravitsemussuositusten mukaiset iltapalat, sekä unta kuuppaan lähes pitkän kaavan mukaan. Juhlava tavoite oli nousta seuraavana aamuna heti kahdeksan jälkeen ja päästä kalalle hyvissä ajoin. Lyhyttä päivää oli turha lyhentää entisestään, ainakaan alkupäästä.
Lauantai – uusi päivä kaiken muuttaa voi!
Illalla asetettu tavoite tehokkaasta lauantaista täyttyi juuri niin hyvin kuin oli soveliasta odottaa. Mikäli perjantaina oli hyvä tekemisen tahti päällä, tänään ei jääty ainakaan huonommaksi. Tukevat aamiaiset koneeseen, kahluut niskaan, ajokuntoiset kuskit esille ja ei muuta kuin menoksi! Lauantaina suuntasimme kulkumme etukäteen odottaen parhaille paikoille ja annoimme Salasaaren ainokaisen taimenen jatkaa toivottavasti muiltakin pyytäjiltä rauhassa syönnöstämistään. Lauantain sää oli hetkittäin aika navakasta tuulesta huolimatta todella hieno: utuinen, hieman tihkuinen ja lämmin keli tuntui suoranaiselle ylellisyydelle edellisen vuoden reissun kahdeksaan pakkasasteeseen verrattuna. Olimme tällä kertaa lähes koko porukalla samoilla paikoilla, ja vain Niko kiersi horisontissa veneellään omia reittejään silmät kiinni kaikuluotaimissa.
Jos jäädään kalatta, niin keliä ei käy moittiminen – ideaaliolosuhteet järvitaimenen rantakalastukseen.
Kalastus alkoi aika vauhdikkaasti, kun Anssi pääsi kepittämään ensimmäisenä porukasta kalan, vieläpä melkoisen nopeasti. Varsin reipas huudahdus, ”Kala kiinni!” kaikui rantoja pitkin – kenties jopa Lieksaan asti, kun nätti Pielisen hauki oli kelpuuttanut sille tarjotun valkoisen peurankarvastreamerin. Tilannetta edelsi hyvä tärppi, joka jättikin porukalle pohdittavaksi sen, oliko alueella useampiakin tärppijöitä. Tässä kohtaa seuriotaimenta kipeästi toivonut kalastaja kuitenkin realistisesti joutuu myöntämään, ettei paikalla ollut kahta kalaa.. Tilanne päättyi lähestulkoon seuran For Living Fish -ideologian mukaisesti hauen päätyessä puheenjohtajan illalliseksi. Tapahtuma nosti kuitenkin uskoa tekemiseen: mikäli alueella on yksi tai useampia haukia, sehän tarkoittaa, että täällä on myös pikkukalaa, jonka perässä hauet ovat. Pikkukala on todennäköisesti muikkua, mikä tarkoittaa vain sitä, että täällähän on varmuudella myös muikkua jahtaavia taimenia!
Teoretisoinnista voimaantuneina jatkoimme kalastusta edellisen päivän malliin, aina hämärään asti. Virallisia tilastomerkintöjä saimme Anssin perhohauen lisäksi vain yhden, kun Lauri kepitti lusikkauistimella näytösluontoisesti rehellisen rokastussiian karikon kupeelta. Yksissä tuumin totesimme, että vaikka kalan koko on hieman ujo, niin silti laji on epäilemättä oikein hyvä. Tässä vaiheessa myös Nikon venekunta raportoi sosiaalisessa mediassa, että illalle olisi kalaruokaa tarjolla, ja filetille olisi käyttöä. Kateellisimmat epäilivät Nikon tässä vaiheessa vertikaalijiganneen vähintään viiden kilon järvilohen.
Vajaan parin kilon siika.
Jos tuulinen keli teki rantamiesten kalastuksesta vähän viileää, niin myös Niko pääsi nauttimaan ilmeisen raikkaasta säästä veneilyn lomassa. Myöhemmin mökillä selvisi, että ottihaluinen ahven oli ollut harvassa ja syvässä. Kuhat eivät olleet välittäneet edes päähän tiputetuista jigeistä, ja 10 metrin tuntumasta syvänteiden päältä bongatut järvilohet olivat vain lähteneet silikonisyöttejä karkuun. Tätä tietoa vasten peilaten ei ollut kovin yllättävää, että rannalta perhoilla ja koneongilla kalastaminen oli hieman haastavaa, jos ja kun kala oli jo painunut syvemmille selkävesille.
Lauantain yritys jatkui kuitenkin urhoollisesti aina hämärän tuloon asti, kunnes oli aika suunnata mökille jatkamaan siitä, mihin edellisenä iltana jäätiin. Hauet ja ahvenet saatiin fileiksi ja sauna lämpimäksi. Ryhmään tuli kuitenkin edes jotain kalatapahtumia, eikä yrityksen puutteesta voitu syyttää. Pitkän kalastusrupeaman jälkeen myös ruoka maistui poikkeuksellisen hyvältä, jos nyt ei ruokajuomiakaan säästelty. Ohjelmassa oli alan kenties vielä mullistavien vertikaaliperhojen sidontaa, uusien reissujen suunnittelua ja maailman parantamista sopivissa määrin. Käytiinpä illanpäälle vielä kiihkeä koulutuspoliittinen keskustelu ruotsinkielen tarpeellisuudesta osana Suomen koulujen opetusohjelmaa. Lopulta päätettiin olla menemättä näin syvällisiin aiheisiin tulevilla seuran reissulla ihan jo yhteishengen ylläpitämisen nimissä.
Lauantain viimeisiä heittoja saapuvan hämärän rajoilla: kesken ei luovuteta!
Sihteeri sai kahden päivän tyhjänpyytämisestä tarpeekseen, ja päräytti sunnuntaiaamuna jäisiä kyläteitä pitkin takaisin keskiseen Pohjois-Karjalaan. Nikolla näytti aamu menevän vähän pehmeästä rannasta veneen ylös saamiseen, mutta me jäljellä olleet kolme päätimme vielä tehdä päiväreissun salaiselle spotille Pielisen länsirannalle. Vajaa 10 km ajaettuamme totesimme, että neljänkympin matkavauhdilla peilijäisillä teillä reissuun menisi koko päivä ja otimme käyttöön plan-b:n. Tyrkkäsimme auton parkkiin, ja kollegat jäivät kalastamaan ison selän vastaista tyynehköä rantaa, kun itse kopaisin uistinvavan ja parit Vekkulit matkaan, ja suuntasin virallisen reissukoira-Laikun kanssa parin kilometrin päähän muka paremmille paikoille. Keli oli periaatteessa hyvä, mutta mitään tapahtumia ei uistimiin tullut. Eero kuitenkin onnistui bongaamaan pintovia harjuksia, ja perholla heti yhden katkaperhoon napanneen käsissä käyntiin asti. Tavoite siis saavutettiin lopulta: villi lohikala Pielisestä saatiin perholla. Sen verran pieni kuulemma oli, ettei edes kuvaa kalasta otettu. Tavoitteena toki oli saada useampia, isompia ja enemmän, mutta aina ei voi voittaa. Joku sanoo, ettei edes joka kerta. Ensi vuonna kuitenkin päätettiin lopettaa hyvin alkanut perinne, ja suunnata syysreissulle jonnekin kalaisemmalle vesistölle, ja kenties hieman aiemmin kuin marraskuussa. Merellä marraskuu on syksykalastajan parasta aikaa, sisävesillä yksinkertaisesti aika harmaata ja tylsää. Reissun pohjalta kuitenkin vahva majoitussuositus KoliCarelialle, jos nyt ei aiempina vuosina käytämämme Larin Lomien mökitkään huonoja ole.
Harmaana lainehtiva Pielinen.