Klinkhåmer: kalvoroikkujien grand old man
Teksti ja kuvat: Timo Haapasalo
Klinkhåmer, Klinkhåmer Special, Klinkhammer, Klinkki – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Yhteistä näille nimille on se, että jokaisen takaa löytyy moneen eri kalastustilanteeseen taipuva, useille eri kaloille kelpaava sidos. Näin jälkikäteen on paha arvioida, osasiko perhon kehittäjä Hans van Klinken edes arvata perhoa suunnitellessaan, että millainen ottiperho penkistä lopulta kuoriutuisi ulos. Olivat van Klinkenin etukäteistunnelmat millaiset tahansa, niin tulokset ovat puhuneet puolestaan. Tässä artikkelissa käsittelen omia kokemuksiani Klinkhåmereista, niiden sitomisesta ja niillä kalastamisesta.
Todellisen ottiperhon ei aina tarvitse olla monimutkainen ja kallis, uhanalaisten eläinten karvoista tai höyhenistä rakennettu sidos, jonka sitomiseen kuluu tunteja.
Yhdestä perhosta on moneksi
Klinkhåmer sai alkunsa alankomaalaisen Hans van Klinkenin penkissä, tiettävästi 1980-luvulla. Perho on erinomainen päivänkorentoja ja vesiperhosia, sekä muita kuoriutumassa olevia vesihyönteisiä jäljittelevä sidos. Emergenttinä perho näyttäytyy houkuttelevana ravintokohteena, sillä pintakalvoon jumiin jäänyt ja kuoriutuessaan pyristelevä, varsin hitaasti liikkuva hyönteinen on helppoa ravintoa nälkäisille lohikaloille. Perhon monikäyttöisyydessä vain taivas on rajana, sillä sidoksen kokoa, väriä ja hahmoa muuttamalla yhden ja saman perhon saa monistettua lukemattomiin eri muotoihin.
Perinteisimmillään Klinkhåmerit sidotaan kohtuullisen paksuiksi, rungoltaan eteenpäin kartioituviksi sidoksiksi, joita kannattelee sekä tuuhea, vaakatasoon sidottu häkilä että polypropeliinista sidottu pystysiipi. Mikäli Oliver Edwardsia on uskominen, perhon häkilä on ollut alkujaan sidottu enemmän pystyyn päin kuin puhtaasti vaakatasoon osoittavaksi. Jos perhon sitoo ensin mainitulla tavalla, tällöin perhon runko uppoaa syvemmälle veteen. Olen sitonut perhoja molemmilla tavoilla, eikä niiden kalastavuudessa ole tullut vastaan järin suurta eroa suuntaan tai toiseen.
Juhannuksen tienoo tarjoaa usein kesän parasta pintaperhokalastusta. Aktiivisesti kuoriutuvat päivänkorennot ja kesän ensimmäiset pinnalla räpiköivät vesiperhoset mahdollistavat hyvällä tuurilla pintaperhokalastajalle kosolti unohtumattomia hetkiä, kun kalojen pinta-aktiivisuus jatkuu pitkälle yöhön asti.
Mikäli tavoitteena on vaakatasossa oleva häkilä, mutta syystä tai toisesta siikaset ovatkin kääntyneet enemmän yläviistoon, niin perhoa ei kannata heittää roskakoriin, vaan se sopii edelleen erittäin hyvin esimerkiksi seisovan veden tai hitaamman virtaveden kalastukseen. Vaakatasoon sidottu tuuhea häkilä sen sijaan riittää kantamaan perhoa kovassakin virrassa, joten Klinkhåmerit eivät ole – ehken vastoin yleistä uskomusta – yksin pehmeän virran perhoja.
Kirjolohesta meriloheen, harjuksesta meritaimeneen
Mikä Klinkhåmerista sitten tekee etenkin omalla kohdalla niin hyvän perhon, on sen ehdoton monikäyttöisyys. Monelle perhon nimi kuulostaa todennäköisesti joko hyvältä harjus- tai toimivalta taimenperholta, mutta sidos on venytettävissä moneen muuhunkin puuhaan. Kun harjusta sai vielä kalastaa keväällä, vuoden ensimmäiset pintaperhokalat olivat usein maalis-huhtikuun taitteen harjuksia, jotka nousivat oranssiin sumariklinkkiin. Perhon varsinainen otti-ikkuna avautui usein kesäkuun korvilla, kun päivänkorennot ja vesiperhoset aloittavat kuoriutumisen. Epämääräisiä pintakäyntejä kannattaakin usein kopaista kalvoroikkujilla, sillä monesti kookkaatkin kalat käyvät hakemassa pientä evästä heti pintakalvosta ja sen alapuolelta.
Keskikokoiset oliivit Klinkhåmerit toimivat erinomaisesti pohjoisen kookkaiden harjusten pyynnissä.
Itselle uutena yhtälönä tuli Klinkhåmerin käyttö myös Finnmarkin lohijoella. Vaikka käsitteenä ’lohiklinkki’ on vanha kuin taivas, jostain syystä kyseisiä perhoja ei ole tullut juuri uitettua. Viime vuonna varasin perinteisten Pomperoiden lisäksi mukaan myös oikeat hyönteisjäljitelmät, joita ajattelin kokeilla jos muu lohestus kävisi hetkellisesti tylsäksi. Testit alkoivat varsin hyvin, kun jo ensimmäisellä luvalla vajaan kahden kilon kirkas titti nousi lyhyellä siimalla uitettuun Klinkhåmeriin.
Käytössäni oli tuolloin isoon #8 koukkuun sidottu, kirkkaan pinkillä butilla varustettu ja muuten pikimusta sidos, joka keräsi lohen lisäksi myös muutamia kookkaita harjuksia. Lohen lisäksi perhon kelpuuttivat niin lukuisat puolta metriä hätyytelleet harjukset kuin myös pinnassa, mahdollisesti hyönteisten perässä pyörinyt meritaimen. Samalla reissulla kalakaveri kepitti samoin suhteellisen kookkaalla Klinkillä lähes 60cm meritaimenen, joten perho näytti hyvin kyntensä myös siinä lajissa.
Kalastusteknisesti homma onnistuu monella tavalla, eikä yhtä ja ainoaa, aina toimivaa tai joka kerta toimimatonta menetelmää ole vielä tullut vastaan. Parhaat tulokset ovat tulleet usein klassisella tyylillä, jossa perhoa heitetään ylävirtaan kohtuullisen lyhyellä siimalla. Etenkin tyynessä kelissä ja kirkkaassa vedessä kalvoon pudonnut perho näkyy kauempanakin oleville kaloille, joten mikäli perhon osuttua veteen tuloksena ei ollut välitön tärppi, ei uuteen heittoon kannata kiirehtiä välittömästi. Toisaalta mikäli alueelta bongasi tuoreen pintakäynnin, heitto noin metrin tuikkirenkaan yläpuolelle johti ”harmillisen” usein vavan rankkaan taipumiseen.
Yhdestä perhosta on moneksi. Oranssinruskea sidos on toiminut hyvin sumarikaudella, ja oliivi versio on ollut todellinen joka paikan höylä. Keskimmäinen iskupisteellinen ”lohiklinkki” toimi hienosti niin kotikoskilla kuin myös pohjoisen lohihommissa. Värejä ja kokoa muuttamalla perho muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Mikäli paikallaan kelluva perho ei tuota tulosta, voi siimasta varovasti nykimällä tai vapaa värisyttämällä luoda perhoon pienen pientä värettä, joka voi toimia etenkin sen vaikean kalan kanssa iskuun johtavana tekijänä. Ottaen huomioon laajan hyönteisten kirjon, jota Klinkhåmerin kaltainen kalvoroikkuja jäljittelee, tuntuu varsin luontevalta, että perho kelpaa niin vapaasti kelluen kuin värisyttäen tai jopa viistättäen. Klinkki on erinomainen haravointiperho, jota kannattaa käyttää vaikka pintakäynneistä ei olisi kerrassa mitään tietoa. Etenkin harjus nousee usein hanakasti pintaperhoon, vaikka käynnissä ei olisi mitään massakuoriutumista.
Suomessa harvemmin nähtävä, mutta maailmalla enemmänkin käytetty tekniikka sisältää Klinkin käyttämisen indikaattoriperhona. Tällöin Klinkin koukunmutkaan voidaan sitoa ohut tapsi, jonka päässä on esimerkiksi pieni nymfi. Tätä mieluummin sidon kookkaan Klinkin mieluummin sivutapsiin, ja varsinaisen perukkeen kärjessä on esimerkiksi pieni buzzer tai kuulapäinen nymfi. Tällä systeemillä saa kalastettua muuten vaikeasti tavoitettavissa olevia paikkoja tai suvantoalueita myös vähän kauempaa, ja mikä tärkeintä, uppoperhot eivät kärsi tällöin pahasta viistämisestä.
Huomionarvoista on kuitenkin se, että kuten muillakin pintaperhoilla, myös Klinkhåmerien kohdalla kannattaa olla tarkkana perukkeen paksuuden kanssa. Vaikka perho olisi sidottu miten hyvin tahansa, liian paksu peruke vaikeuttaa otin saamista. Hyvä yleiskärki pintaperhokalastukseen on 0.18mm, ja kookkaammalla kalalla vaikeammassa paikassa kärkeä voi paksuntaa esimerkiksi 0.22mm tienoille. Vastaavasti arka kala voi edellyttää huomattavan ohutta (0.12mm) ja pitkää kärkeä. Käytän pintaperhokalastuksessa lähes aina noin 1,5x vavan pituuden mittaista peruketta, ja ohuen kärjen pituutena suosin noin metriä. Tällainen yhdistelmä ei aina ole se helpoin ja hauskin heitettävä, mutta välineet tilanteen mukaan. Isoa lyijysimppua voi heittää vaikka puolentoista metrin pituisella 0.50mm perukkeella, mutta herkät pintaperhot vaativat elegantimpaa lähestymistapaa.
Perhon sidonnasta
Klinkkien sidonta on viime kädessä perin yksinkertaista. Ainoa mikä aloittelijoilla voi tuottaa hieman harmaita hiuksia on laskuvarjohäkilän sitominen, mutta mielestäni tästäkin on tehty useissa tapauksissa elämää suurempi ongelma. Kuten muidenkin perhojen kohdalla, myös tässä on erilaisia menetelmiä sidonnan tekemiseen. Kun perusasiat ovat hanskassa, kannattaa etsiä itselle mieluinen työjärjestys ja -tapa perhon tekemiseen. Tällöin sitominen on mukavaa, ja rasiat täyttyvät kuin itsestään. Ohessa esitetty tapa ei siis ole se ainoa ja oikea, mutta yksinkertainen ja pomminvarmasti toimivan perhon tarjoava.
1. Käytettävät materiaalit
Klinkkien sitominen ei edellytä eksoottisia tai kovin hankalasti hankittavia materiaaleja. Koukkuina suosin Partridgen omia klinkkikoukkuja, joista kuvan uuden mallin koukut ovat kokoluokituksiltaan lähimpänä totuutta. Vanhempi extreme -sarjan koukku aiheutti usein harmaita hiuksia, kun tavallinen #12 koukku vastasi reaalimitoiltaan lähinnä lohelle sopivaa nostokoukkua. Siipimateriaalina voi käyttää niin halutessaan vaikka cdc-höyheniä, mutta helpoimmalla pääsee mikäli siiveksi valitsee polypropeliinia. Rungon voi dubata lähes mistä vain, joskin olen mieltynyt suuresti SLF:n dubbingeihin niiden utuisuuden takia. Käytössä perhon rungosta lähtee hiljalleen erkanemaan hienoja kuituja, jotka tuovat sidokselle mielestäni hyvinkin mukavaa hyönteismäisyyttä.
Kierre ei ole välttämättä edes täysin pakollinen, mutta se antaa vähän kestävyyttä rungolle ja ilmettä perhoon. Tässä olen käyttänyt ohutta Veevuksen ranskalaista tinseliä, mutta ihan tavallinen kuparilanka, tai hätätilanteessa pelkkä sidontalanka käy hyvin. Thoraxin voi tehdä dubbaamalla, joskin klassinen tapa on hyödyntää riikinkukon herlejä. Häkilänä voi käyttää joko laadukasta satulaa, tai kuvan kaltaista niskaa. Hyviä sävyjä ovat esim. Coachman brown ja grizzly, vähän jäljiteltävän hyönteisen mukaan. Näiden materiaalien lisäksi sitoja ei tarvitse muuta kuin terävät sakset ja ohutta sidontalankaa, esim. Veevuksen 14/0.
2. Sidonnan aloittaminen
Ensi töikseen koukusta kannattaa puristaa väkänen pois; klinkkikoukku on malliltaan niin hyvin pitävä, että siinä väkäsestä ei ole juuri muuta kuin harmia. Lanka tuodaan ensin koukun silmän taakse, josta pohjustaminen aloitetaan. Olen valinnut siipimateriaaliksi yhden nipun fluorikeltaista polypropeliinia, jota ei ole puolitettu. Tässä vaiheessa kannattaa olla tarkkana siiven kiinnittämisen osalta, sillä liian taakse sidottu siipi tekee perhosta vähän hullun näköisen, ja liian eteen jätetty siipi tekee thoraxin ja häkilän sitomisen, sekä perhon päättelyn turhan vaikeaksi.
3. Alusrungon kartiointi
Puhutaan sitten klassisista lohiperhoista tai suurista stremereista, pienet pohjatyöt sidonnan alussa helpottavat mieluisen lopputuloksen saavuttamisessa. Kun siipikimppu on kiinnitetty muutamalla tiukalla kierroksella paikalleen, leikataan ylimääräiset tyvet viistosti poikki. Mikäli nipun katkaisee samassa kulmassa kuin sidontalanka roikkuu, tulee perhon runkoon jyrkkä kynnys, minkä poissitominen on oma hommansa. Mikäli nipun leikkaa sen sijaan poikki viistoon, samassa kulmassa perhon eturungon kanssa, tyvet leikkaantuvat kartioituen. Tämä auttaa alusrungon muotoilussa. Varsinainen siipi kannattaa jättää tässä vaiheessa vielä pitkähköksi
4. Alusrungon viimeistely
Kun siiven tyvipäät on leikattu viistoon, niiden sitominen johtaa automaattisesti kartioituvaan alusrunkoon. Tämän jälkeen voidaan kiinnittää kierre, ja tuoda sidontalanka verrattain alas koukun vartta pitkin. Aivan mutkaan pohjaan asti runkoa ei kannata sitoa, mutta liian lyhyeksi jätetty runko näyttää muotopuolelta. Sidonta kannattaa tehdä oman käsialan mukaan.
5. Rungon dubbaaminen
Runko dubataan verrattain ohueksi, tasaisesti eteenpäin kartioituvaksi. Dubbingin kanssa ei kannata lähteä laukalle, sillä liian paksu runko vettyy nopeasti ja heikentää oleellisesti perhon kelluvuutta. Kun siipimateriaalin tyvet on käytetty rungon kartiointiin, vähempi dubbing riittää halutun muodon saavuttamiseen. Huomioi toki, että jätät hieman tyhjää tilaa siiven takapuolelle, jotta thoraxista saadaan riittävän runsas.
6. Kierre ja thoraxin valmistelu
Kierre tuodaan noin viidellä kierroksella eteen ja päätellään tiukasti siiven taakse. Thorax tehdään tässä sidoksessa riikinkukosta, mutta sen voi tehdä myös dubbaamalla. Mikäli thoraxin tekee riikinkukosta, kannattaa käyttää kahta, jopa kolmea herliä. Yksinäinen herli katkeaa kierrettäessä helposti, ja parin herlin punoksella thoraxin saa parilla kierroksella valmiiksi. Herlit kiinnitetään latvoistaan ja jätetään takaviistoon odottamaan seuraavaa vaihetta.
7. Häkilän valmistelu
Niskasta tai satulasta valitaan siikasiltaan riittävän pitkä häkilähöyhen. Kun höyhenen kiinnittää siiven tyveen, sidonta kannattaa tehdä siten, että höyhenen selkäpuoli / kiiltävä puoli osoittaa ylöspäin. Niin halutessaan höyhentä voi sitoa ruodistaan vähän matkaa siiven tyven kanssa yhdeksi kimpuksi, joka luo vahvan pohjan häkilän sitomiselle. Jotkut sitojat lisäävät siiven tyveen vielä lakkaa tai jopa pikaliimaa, mutta se on tarpeetonta. Tässä vaiheessa kannattaa huomata, että lanka jää siiven takapuolella.
8. Thoraxin sitominen
Thoraxin voi sitoa riikinkukosta parilla tapaa: joko pelkistä herleistä kiertäen, tai kiertämällä herlit ensin sidontalangan ympärille, ja pyörittämällä tämän punoksen thoraxiksi. Suosin sidonnassa pelkillä herleillä pyörittämistä, jolloin homma käy yksinkertaisesti siten, että herlit pyöritetään parilla, kolmella kierroksella siiven takaa etupuolelle, ja etupuolelta takaisin taakse. Langan ollessa takana herlit on nopea lukita paikoilleen thoraxin tekemisen jälkeen, ja leikata ylimääräiset lopuksi pois. Thorax on helppo vahvistaa tekemällä tämän jälkeen sidontalangalla samat liikkeet; parilla kierroksella eteen ja parilla taakse. Niin halutessaan lankaan voi sipaista vaikka vähän pikaliimaa, jolloin thorax ei pääse purkaantumaan missään vaiheessa. Laskuvarjohäkilän sitomisen helpottamiseksi lanka jää jälleen siiven taakse.
9. Laskuvarjohäkilän sitominen
Mikäli häkilähöyhen on kiinnitetty oikein ja lanka on siiven takapuolella, laskuvarjohäkilän sitominen on helppo rasti. Häkilä kierretään vaakatasoon muutamalla kierroksella, siten että uusi kierros tulee aina edellisen alapuolelle. Tässä eduksi on se, mikäli siipeä ei ole leikattu liian lyhyeksi, jolloin toisella kädellä voi pitää siivestä kiinni, kun häkiläkierroksia tiukataan paikoilleen. Häkilän kanssa on turha mässäillä, sillä nykyaikaiset laadukkaat höyhenet tarjoavat riittävän häkilöinnin parilla, kolmella kierroksella.
Häkilän lukitseminen paikoilleen on helppoa, kun lanka on odottamassa siiven takapuolella. Oikeakätisenä sitojana pidän ensi alkuun häkilähöyhenen päästä vasemmalla kädellä kiinni, kun aloitan häkilän lukitsemisen siiven tyveen. Sidontalankaa kierretään aivan täysin samalla tavalla kuten häkilää kierrettiin hetki sitten: kolmesta neljään napakkaa kierrosta siiven tyveen riittää lukitsemaan höyhenen paikoilleen. Ainoa tarkkuuta vaativa homma on siinä, että langalla ei lukitse siikasia alleen. Lanka kannattaa kiertää häkilään nähden riittävän alhaalta, jolloin mahdollisesti alaviistoon osoittavat siikaset kääntyvät jälleen vaakatasoon. Kun olet trimmannut höyhenen, voit halutessasi pudottaa vaikka pienen pisaran lakkaa sidokseen, jolloin häkilä ei takuulla purkaannu. Perho on lähes valmis!
10. Sidoksen päättely.
Sidoksen voi päätellä kahdella tavalla: joko piilosolmulla häkilän tyveen, tai tavallisesti koukun silmän taakse. Etenkin aloittelijoille jälkimmäinen tapa on helpompi, mutta myös siiven tyveen tehtävä päättely on opittavissa pienellä harjoittelulla. Sen etuna on täysin puhdas koukun silmä, kun kaikki sidokset jäävät häkilän tyveen, kauas silmästä. Yksinkertainen menetelmä on myöskin se, että häkilän päättelyn jälkeen lanka tuodaan yhdellä, kahdella kierroksella thoraxin halki koukun silmän taakse, ja päätellään perho siihen.
Tässä vaiheessa kannattaa olla tarkkana, että solmua tehdessä ei lukitse siikasia langan alle. Kun häkilää ja siipeä pakottaa hieman taaksepäin, koukun silmän alue on helposti tavoitettavissa. Piilosolmun ja lakkapisaran jälkeen perhon siiven saa trimmata haluamaansa pituuteen, jonka jälkeen perho on valmiina kalalle!
Sitten ei muuta kuin Klinkkiä perukkeeseen, pieni pisara kellutusainetta siipeen ja häkilään, ja ei muuta kuin kalalle.
Ikimuistoisia pintaperhohetkiä toivottaen!