FLF ry - Oppaan kanssa kalaan?

Oppaan kanssa kalaan? Kaksi päivää Haukikoiran matkassa

Kalastusopastoiminta on Suomessa voimakkaassa kasvussa. Onko oppaan kanssa kalastaminen öykkärimäisten itäulkomaiden turistien touhua, elitististen raharikkaiden sunnuntaikalastajien pikatie onneen vai yksinkertaisesti järkevä mahdollisuus parantaa omia taitoja? Sain Päijät-Hämeen Kalatalouskeskuksen Lakivisan myötä yllättäen mahdollisuuden päivän kalastukseen Suomen tunnetuimman haukioppaan, Haukikoira Mika Vornasen matkassa huhtikuussa 2017. Kohtuullisen Joensuu-Tammisaari -välimatkan, vaihtelevien kelien ja loppumattoman kalapoltteen takia otin vielä toisen päivän perään omakustanteisesti. Ensimmäisen päivän perhokalassa mukana oli FLF:n taloudenhoitaja Eero ja toisen päivän uistinkalassa niin ikään oman seuran kollega, haukitutkija Joni. Mitä reissusta jäi käteen ja kannattaako oppaan mukaan lähteä?

Tammisaaren satama

On myönnettävä, että itsellänikin on ollut jonkintasoinen kynnys lähteä kalastusoppaan kanssa kalaan. Onko kala oikeasti saatu, jos joku toinen vie ns. valmiiseen pöytään vai onko se kala vain ostettu? Opastushinnat eivät myöskään ole aivan muutaman kympin luokkaa. Vaikkei kalastuksessa olekaan mitään oikeudenmukaisuutta eikä tuuri kysy kuinka monta kilometria on takana, täytyy minusta ennätyskalat silti ansaita. En osaa samalla tavalla arvostaa salaisista huippupaikoista saatuja kaloja kuin ns. normaaleista suomalaisista ylikalastetuista järvistä saatuja kehukaloja. Suomalaiseen kalastuskulttuuriin kuuluu olemattoman kalastuksensäätelyn takia myös armoton kateuskulttuuri, eikä parhaita kalapaikkoja yleensä kerrota parhaalle kaverillekaan. Miten siis suhtautua opastettuun kalastukseen? Ainakin se on selvää, että opastoiminta voi olla kestävää vain ja ainoastaan, jos kalastus on kestävää ja asiakas ymmärtää jo lähtökohtaisesti toiminnan reunaehdot. Kalapaikat paljastetaan vain sillä ehdolla, että kaloja jää seuraavillekin. Ekslusiivisia kalastuskohteita ei oppaiden käytössä Suomessa juuri ole.

Tosiasia joka tapauksessa on, että opas ei pyydä kaloja kenenkään puolesta eikä se aina riitä, että on oikealla paikalla. Toki oppaan kanssa myös ensikertalaiset ovat onnistuneet, mutta itse en laske itseäni enää aloittelijaksi. Vaikka en varsinaisesti aikuisiällä ole ollut erityisen fanaattinen hauenkalastaja, näyttää kalatilasto vähintään 2250 hauen saalislukemaa ennen ensikertaa opasreissulla. Kalastin kalastusurani alussa vähintään 10 ensimmäistä vuotta nimenomaan pääasiallisesti haukea. Alusta asti hauenkalastukseni on ollut valikoivaa, vaikka nuorena ja tyhmänä - ja ennen vastuullisen kalastuksen aikakautta - useampi elohopean kyllästämä metrihauki päätyi myös pettymykseksi ruokapöytään. Joka tapauksessa aivan ensimmäistä haukea en ollut lähdössä pyytämään, enkä edes ensimmäistä suurhaukea. Olin mielestäni siis jo ansainnut mahdollisuuden saada oikeasti ison hauen - vaikka sitten oppaan seurassa. Uistinennätykseni 115 cm / 9950 g oli jo melko pitkän ajan takaa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy :) Muutaman vuoden takainen pienestä järvestä saatu perhoennätys 102 cm / 6,2 kg oli toiveissa vaihtaa 110 cm paremmalle puolelle, mutta edes metrihauki ei koskaan ole automaatio, kun aikaa on vain rajallisesti.

115 cm / 9950 g haukea joskus hyvin kauan sitten

Vuoden 2016 kalastusoppaaksi valitun Haukikoira Mika Vornasen olin livenä nähnyt jossakin vastuullisen kalastuksen seminaarissa vuonna 2013 ja seurannut tietysti sosiaalisessa ja ei-sosiaalisessa mediassa. Tutkijoita ei pahemmin Suomessa kuunnella ja akateemisen ihanteen mukaan tutkijan kuuluukin olla kammiostaan julkaisuja suoltava puolueeton ja neutraali tiedonlähde. Vornanen puolestaan on aktiivisesti näkynyt mediassa vaatimassa täysin samoja asioita kuin mitä riippumattomat tutkijat ovat suositelleet vuosikausia. Joka tapauksessa oli ilo jo lähtökohtaisesti päästä kalaan samalla tavalla ajattelevan, vastuullisen kalastuksen ja hauen puolesta puhuvan Suomen kovimpiin kuuluvan kalamiehen kanssa. Reissun puitteissa selvisi yhdenmielisyys myös suhteessa vertikaalijigaukseen ja ismete-puuhiin, mutta jätetään nämä mielipiteet paljastamatta yleisen mielipahan välttämiseksi. Erittäin positiiviseksi paljastui oppaan asenne asiakkaisiinsa muutenkin. Itsekin olen hieman sellainen, että tykkään kysyä mutta en tulla neuvotuksi. Reissulla tuli lähinnä kysyessä autetuksi ja virheistä koulutetuksi. No, suomeksi koulutuksesta käytetään nimitystä vittuilu, mutta siihenhän jokainen kalamies ja -nainen on varmasti jo tottunut, ja tällä kertaa se ei ollut pahantahtoista, vaikka porttikiellolla veneeseen läpällä uhattiinkin pahan kalattoman jakson jälkeen.

Reilu 90 cm raasua haukea, joka tärpistä jäi ns. takapuolesta kiinni

Kun normaalisti lähdetään omalla porukalla kalaan, käydään strategiapalaveri viimeistään reissuaamuna. Silloin mietitään yhdessä, mistä on tuullut, minkä verran on pilviä, missä lämmin tai kesäaikaan hieman viileämpi vesi voisi olla, ja millä taktiikkakokoelmalla liikutaan. Nyt reissua edeltävän viikon oli ollut poikkeuksellisen kylmää yöpakkasineen, pohjoistuulineen ja räntäsateineen. Isoja kaloja oli kuitenkin tullut tasaisesti ja aloituspäivälle lupaili hetkellisesti jopa etelän puoleista tuulta. Periaatteessa Vornasen kanssa reissuun lähtiessä aloituskoordinaatit olivat ensimmäisenä päivänä joka tapauksessa lähinnä puristettuna strategiaan perholla mahdollisimman paljon ja mahdollisimman isoja haukia mieluusti se 102 cm ennätys rikkoen. Tammisaaren vesistä ei itsellä ollut minkäänlaista ennakkotietoa, enkä ollut ehtinyt tehdä edes karttatiedustelua. Kelissä ei ollut tapahtunut mitään sellaista, joka selvästi olisi muuttanut strategiaa johonkin suuntaan. Opas siis vei, ja perhomiehet vikisivät.

Yritin jossain vaiheessa reissua Vornaselta myös udella anekdoottista mutta tutkimuksellisesti ja kokemuksellisesti arvokasta tietoa haukien liikkeistä suhteessa tuulensuunnan ja ilmanpaineen muutoksiin, mutta ei vanha kettu mitään salaisuuksia paljastanut. Itse kun olen sairaalloisen kova tilastoija, kirjaan nykyisin joka reissulta myös ilmanpaineen itse tekemääni kalatilasto-ohjelmaan (joka muuten on FLF:n jäsenten ladattavissa). Paikallisena pidetty hauki liikkuu kyllä lämpimän veden, ruuan ja suojan perässä sekin, ja riittävän pitkällä tilastolla jonkinlaiseen ymmärrykseen hauen liikkeistä ja sielunelämästä voisi päästä. Ehkä jopa tiettyjä meritaimenoppeja voisi haukeen soveltaa. Yksi tärkeä osa kalastusta on oppia ymmärtämään kalojen käyttäytymistä.

Hauki ei kuitenkaan aina ole se kala, joka syö kaikkea liikkuvaa haarukoista piisameihin. Hulluimmat hauen syönnit olen itse kokenut kohtuullisen tuulisella kelillä mutta en millään myrskyllä. Kylmällä kelillä taas monesti on kappalemäärä jäänyt pieneksi, mutta moni metrikala on tullut hyvinkin kolealla kelillä. Aurinkoinen ja kylmä on toiminut iltaisin, mutta harvoin aamuisin. Pilvisellä kelillä tuulta tarvitsee olla vähemmän kuin aurinkoisella, ja pilvisyys siirtää syöntiä aamummaksi. Joskus aivan kuollut pilvetön aamu on muuttunut ilta-auringon laskiessa tärppisirkukseksi ja tietyillä järvillä hauet laittavat suut kiinni viimeistään klo 20:00. Perusperiaatteena lämmin sopivasti tuulinen keli on keväällä paras, ja syksyllä parhaat saaliit on järviltä tulleet pilvisellä, suhteellisen lämpimällä, sateisella ja sumuisella säällä. Toisaalta on joka tapauksessa ymmärrettävää, ettei ammattilainen asiakkaalleen paljasta sitä kaikenkattavaa haukitietoutta, joka pitää oppaan markkina-arvoa yllä.

Omiin 20 cm miniperhoihini purreet ja veneessä asti käyneet perhohauet olivat enintään tällaisia

Ensimmäinen kalapaikka oli varsin lyhyen ajomatkan päässä, ja mieleen hiipikin ajatus, että pidetäänkö meitä aivan turisteina, joita kalastutetaan jossain puhkiheitetyssä lähtörannassa kyllästymiseen asti. Ensimmäistä paikkaa jauhettiin ainakin 4 kertaa höyläten, mikä nosti mieleen vuosien takaisessa hauen heittokalastuskilpailussa Hyvärisen Kimmon kanssa käydyt keskustelut yhden paikan hinkkaamisen mielekkyydestä (lisätietoja haluavalle suosittelen K. Hyvärisen omakustannekirjaa Uistinmuistoja). Myönnettäköön silti, että reissun yksi tärkeimpiä anteja oli se, että oletettua suurhaukipaikkaa ei kannata luovuttaa kerrasta. Isomus voi iskeä vielä, kun koko paikka tuntuu totaalihäirityltä. No, tällä kertaa ilmeisen hyvältä aloituspaikalta ei sitä isomusta kuulunut eikä näkynyt, mutta kappaleita Eeron kanssa nousi toistakymmentä.

Jälkeenpäin jäin miettimään, että haluaako normiasiakas kuulla kuinka monta +12 kg haukea kultakin paikalta on joskus saatu, kun omalle kohdalle ei osu sitten varmasti sitä ensimmäistäkään. Tieto toisaalta vakuuttaa, toisaalta tympäisee. Jokaisen kalamiehen ja -naisen on käytävä itse se sisäinen taistelu siitä, että nykyään käytännössä kaikki ennätyskokoiset saaliskalat joku toinen on saanut jo aiemmin. Ikuiset rakkaudet on haudattu ja kiertotalous tullut tilalle. C&R on todellisuutta. Kalastus silkkaa rakkautta ja anarkiaa.

No niin, takaisin reissun raportointiin. Seuraava paikka vaikutti jo selvästi enemmän ison hauen saalistuskololta, ja haukien keskikoko hieman paranikin kappaleita kertyessä edelleen mukavasti. Taisin toisen paikan jälkeen olla jo toisella kymmenellä lukumäärässä, mutta suurin oli edelleen hädintuskin 80-senttinen ja n. 4-kiloinen. Eerolla suurin oli samaa luokkaa, mutta kappalekilvassa pääsin hieman niskan päälle. Kohteliaasti opas itse ei kalastanut oikeastaan ollenkaan. Minusta sinänsä olisi ok, että opaskin kalastaisi itse koko ajan tietäen millaista itsekuria itseltä vaatisi vain katsella noviisien töheltämistä suu soukalla. Toisaalta osaan kuvitella senkin, kuinka paljon nolottaisi vetäistä 15 kg vuosikymmenen pelastaja asiakkaiden nokan edestä. Euro ei nimittäin riitä senttihinnaksi sille ennätyskalallekaan..

Eero pysytteli yhtälailla puikkariluokassa

Kappaleilotulituksen jälkeen kalastimme hieman tuulisempaa pitkää matalaa rantaa laajassa lahdessa ilman mainittavia tapahtumia, ja annoimme mahdollisuuden vedenalaisella karikolle, joka pettymykseksi osoittautui tyhjäksi. Seuraava ison hauen kotilahtena tunnettu puronsuu toimi juuri kuten luvattiin, ennustetulta aarilta omaa perhoani seurasi 5-10 kg keski-ikäinen haukiäiti, mutta kääntyi ruman naamani ja ison mahani huomatessaan. Palasimme vielä vartin rauhoittamisen jälkeen paikalle, jolloin ottineliöltä tärpättiinkin tukevasti siniseen tinselitörsyperhooni. Karvas oli pettymys, kun kiloinen puikkari lähestulkoon lensi pintakalvosta ylös vastaiskun voimasta.

Iltapäivän kääntyessä jo hyvään vauhtiin vaihdoimme niin sanotusti puolta, ja hieman yltynyt sekä suuntaa vaihtanut tuuli teki tepposet heittäen toisen siimakorin mereen meidän sitä huomaamatta. Etsimisestä huolimatta pyykkikori päätyi ahventen kututuroksi. Tilanteen lohduttomuus hyväksyttyämme siirryimme Veli-Igorin mukaan nimettyyn lahteen, josta oli mitattu lukuisia kymppikerhokaloja. Alkuiltapäivän syöntihiljaisuus päättyi ja lyhyessä ajassa saimme puolenkymmentä 1-3 kg haukea. Isoista ei saatu havaintoja ja siirryimme toiseksi viimeiselle yritykselle lähemmäs lähtörantaa. Ensimmäinen tietopaikka petti, mutta toinen piti lupauksensa neliöntarkasti. Juuri luvatusta paikasta tarjoiltiin sitä uutta perhohaukiennätystä, mutta refleksinsä väärään asentoon Gotlannissa jumittanut taimenmies unohti jälleen juuri oikealla hetkellä, miten vastaisku tehdään hauelle. Muutama krokotiilipyörähdys ja +100 cm jäätävän leveine kylkineen meni menojaan. Voi perkele. Läheisen moottoritien melussa parhaaksi saaliiksi taisi jäädä Vornasen vastavaloon ottama taidekuva allekirjoittaneesta. Päivä oli taputeltu. Allekirjoittaneelle ekan päivän saldoksi 17 kpl 1-4 kg haukia ja kollegalle 8. Opas ei kohteliaasti vienyt yhtään syövää kalaa. 25 kpl:n päivä oli aivan tapahtumarikas, ja joskus 20 vuotta sitten olisin ollut sellaisesta päivästä kolme viikkoa aivan umpitäpinöissäni. 10-luokan Winston Boron MXII oli lopulta kohtuullisessa tuulessa mukavampi heittää kuin pehmeämpi ja toki muuten loistava haukivapa Scott S4S Muskie/Pike special. Siimoina interit pelasivat hyvin.

Taidekuvasta puheenollen täytyy todeta, että opaspalvelun yksi parhaita puolia on oppaan ylivertainen taito ottaa onnistuneita kalakuvia. Ei millään pahalla kalastuskollegoitani kohtaan, mutta harva osaa oikeasti ottaa hyviä kalakuvia. Kalakuvassa kalan pitää olla pääosassa, eikä se 10% piste puoliksi ohi ruudusta! Miksi lähteä kalliille reissulle, jos siltä ei saa onnistuneita muistoja mukaan. Kalojen käsittely kävi ammattilaisen ottein, ja vaikka kalat kuvattiin ilmassa, kalojen ilmassapitoaika ei ollut lähelläkään kriittisenä pidettyä 4-5 minuuttia, vaan kalat lähtivät aina virheettömässä kunnossa takaisin alle minuutin kuvaussession jälkeen. Oppaan kanssa ei tarvitse myöskään pelätä, että kaverisi haavii vieheesi varmistaen kalasi karkuutuksen. Todistettavasti jos vahinko tapahtuu, taataan seuraavana vuonna asiakkaalle samasta paikasta tilanteen toisinto ilman mittausvirheitä..

Itse jonkin verran kuvaamista harrastaneena heittäisin kuitenkin sellainen ajatuksen oppaille pohdittavaksi, että entäs jos teillä olisi säänkestävä laatujärkkäri veneessä kuvia varten. Otatte asiakkaalta vaikka 50 euroa ekstraa ammattilaatuisista kuvista toimitettuna vaikka sopivan kuvasivuston kautta. Moni maksaisi niistä mielellään ja vaiva on minimaalinen, kun uploadaa vaan kaikki kuvat sen kummemmin valikoimatta asiakkaalle. Vaikkei lisähintaa ottaisi, hyvät kuvat muistona voisivat olla kilpailuetu.

Raaseporin ilta

Ensimmäisestä päivästä jäi päällimmäisenä hyvä jälkimaku, vaikka uutta perhoennätystä ei tullutkaan. Lukumäärän kertyminen nimittäin helpotti merkittävästi kaudesta -16 jäänyttä kuranmakua, kun kaikilla kahdella haukiperhoreissulla tuli molemmilla puhtaat MP:t. Päivän tärkein anti liittyi oikeastaan täysin oivalluksiin perhoista. Päivän ehdoton ottipeli oli eräänlainen slinkystä tehty paskasärkijäljitelmä, ja saman sävymaailman perhoja on nyt sidontalistalla sellainen määrä, että seuraavalla kerralla perhot eivät a) ole liian pieniä, b) liian pienikitaisella koukulla ja c) näytä siltä, että ne olisi kaikissa sosiaalisen median piireissä pidettävä vähintään kolmen palomuurin takaisessa kuvapankissa ihan karmean sidontajälkensä takia. Yksikin perho hajosi kahden hauen jälkeen lähestulkoon kvanteiksi. Kalat olivat selvästi aktiivisia ja pohdittavaksi jäi, millainen saldo olisi ollut, jos oikeissa väreissä olisi löytynyt yhtään asiallisempia perhoja. Reissulle varaamani ärsyväriset hollow deceiver -tyyppiset luonnonmateriaaliperhot olivat yksinkertaisesti vain totaalisen väärän värisiä päivän olosuhteisiin.

Toinen aamu oli toivoa täynnä

Toisen päivän keliennuste lupasi hyvää ja jo aamu oli toivoa täynnä. Kelin piti olla lämpenemässä ja ilmanpaineen laskemassa, minkä oletimme lisäävään haukien aktiivisuutta. Päivän yksiselitteinen tavoite oli parantaa haukiennätystä ja pikkuhaukien terapiakalastus säästettäisiin vähemmän vakaviin tilanteisiin ja kotikentille. Ysiluokkainen roisko St. Croixin perhovapa lähti henkistä turvaa tuomaan, mutta päivän agendalla oli kalastusta shadeilla. Itse olin tippunut hauenkalastuksen trendeistä viimeistään vuosina 2009-2010, kun spinnerbaitit ja suspit tekivät tuloaan. Osoituksena tästä Vornanen kehoitti myös jättämään hyvänä pitämäni jerkkisettini autoon. Tätä teknistä osaamista ja tietoutta virppakalastukseen suostumisella nimenomaan oli tarkoitus hakea, ja päivittää oma tekniikkatietous edes jollakin tavalla tähän päivään. Varjopuolena reissua varten ostamani uudet jerkit jäi nekin pakkiin. Aiemmin kylmän veden vieheinä pitämäni jerkit eivät siis sitä olekaan niin kauan kuin taiteen säännöt pitävät.

Korkeista toiveista ja loistavan näköisistä suurhaukipaikoista huolimatta aamu alkoi varsin verkkaisesti. Ensimmäinen tärppi kollegalle taisi tulla n. tunnin kalastamisen jälkeen, eikä itse Vornanenkaan saanut kaloja: emme siis voineet vain Jonin kanssa olla täysin kädettömiä. Mielestäni kalastimme päivän jopa suhteellisen tehokkaasti, mitä tuki toisen opasvenekunnan raportointi todella heikosta syönnistä. Toki jälkeenpäin selvisi, että samana päivänä oli muuan venekunta punninnut pitkään aikaan suurimman heittämällä saadun kalan, mutta tätä emme tienneet emmekä me moista mörköä kertayrittämällä olisi ansainneetkaan.

Yksi hienoimmista ja selkeimmistä näkemistäni suurhaukipaikoista osoitti pieniä elonmerkkejä. Tunsin shadissa terävän näppäsyn, johon en ehtinyt reagoida mitenkään. Pintaan nousseet pyörteet ja vilahdus kalasta kertoivat näpäisyn aiheuttajan olleen kunnioitettavaa kokoluokkaa. Näin siis jo aamupäivän puolella sitä ennätyskalaa yritettiin tarjoilla, mutta hitailla reflekseillä on harvoin aiemminkaan saatu kaloja. Hauen hermot puolestaan olivat rautaa, eikä toista tärppiä tullut edes perhoon. Kollega sai paikalta jonkin 3-4 kilon kalan ja itse Vornanenkin yhden keskipainon pilaajan.

Tilanteen pysyessä vaikeana ja tärppien varsin harvassa suuntasimme paikkaan, josta käytämme tässä kohdin nimitystä X. Paikka X oli vain harvoille ja valituille, mitä pidimme myönteisenä luottamuksen osoituksena. Itse en toisten kalapaikkoja koskaan levitä eteenpäin, enkä ottaisi opasta ravatakseni itsekään samoilla paikoilla myöhemmin. No, paikka X oli luvatun veroinen. Shadini rempaistiin uskomattomalla voimalla n. 5 metrin päästä veneestä ja vedin mielestäni niin kovan vastaiskun, kun kohmeisilla käsillä ja muutenkin melko kylmissäni ikinä sain. Lopputulos joka tapauksessa oli se, että muutaman sekunnin pitelin +120 cm kalan elkein päätään rauhallisesti mutta brutaalilla voimalla heiluttanutta mörköä kunnes shadi vain irtosi. Infernaalinen luupää puri koukkuja niin lujasti, ettei niitä tällainen noviisi saanut kitalakeen eikä edes suupieleen tarttumaan. Tämän jälkeen tilanteesta kuulivat mökkiläiset puolen kilometrin säteellä ja muka terävät umpitylsät rigikoukut saivat välittömän Lapstone-käsittelyn. Edellisen kerran vastaava mörkö oli itseni heittämää viehettä tavoitellut joskus 90-luvulla. Pettymys oli ankara, kuten tappion sytyttämä polte siitä, että onnistun vielä. Ankaraa katkeruutta vähensi onneksi ainakin prosentin se, että sama äitimamma otti pienen kierroksen jälkeen vielä Vornaselle itselleen ilman mittaustulosta. Aina ei voi voittaa, ei edes ihan joka kerta. Kevyttä suurkaloja rutiinisti kalastavalle, raskas taakka kymppikerhoon pyrkivälle.

Iltapäivä jatkui yhtä flegmaattisena kuin oli alkanutkin. Seurioita, kylkivälähdyksiä ja tönähdyksiä tuli sieltä täältä, mutta ei sitä kallioon verrattavaa tärppiä suoraviivaisesti etenevän tavarajunan taholta. Kalastimme useita hyvän näköisiä paikkoja ilman tulosta, kunnes saavuimme pienelle rikkonaisen pohjan peittämälle laajahkolle lahdelle, joka oli täynnä suurhaukea houkuttelevia kortteikon kärkiä ja läpiä. Joni aloitti iltasession saamalla n. 7 kg:n kalan tältä paikalta. Itselläkin tärpättiin rajusti, ja pian mitattavana kävi ulkopuolelta kiinni ollut reilu 90-senttinen. Sentään mistään rokastetusta hauesta ei voitu puhua, kun kala oli selvästi vain lyönyt ohi ja tarttunut peräpäästä. No, onneksi kala ei ollut niin iso, että sillä olisi ollut juuri väliä, mistä ruumiinosasta se oli kiinni, kun mitään haitallisia vaurioita kalalle ei kuitenkaan tullut. Paikka lupaili pientä haukien aktivoitumista ja taisi paikalta tulla vielä jokin pienempikin E. lucius.

Hyvään kalastuskertomukseen ja -rupeamaan kuuluu aina se, että pitkän ja ajoittain epätoivoisen yrittämisen jälkeen saadaan lopulta palkinto. Se palkinto meille tuli tuulen alapuolisesta pienestä ruovikkopainaumasta, joka näytti olevan täynnä ns. välikoon haukia. Joni aloitti session +90 cm:n kalalla, jonka jälkeen kuittasin itse heti perään 95-senttisen. Joni ei jäänyt Pekkaa pahemmaksi ja tykitti heti perään toisen 95-senttisen. Itse vapautin tässä välissä yhden parikiloisen puikkarin ja ehdin Jonin ja Mikan hoitaessa kuvaussessioitaan heitellä jo tovin ilman tapahtumia. Mielessä paloi silti edelleen usko, ettei tilanne ollut vielä ohi. Juuri, kun paikka oli lähes loppuun kalastettu, oletetyn kala-alueen ulkoreunalta tärpättiin taas tukevasti. Tässä kohtaa Jasper Pääkkönen olisi huutanut Rock'n'Roll. Itse huusin jotain muuta, kuten Nyt on! No, mitään varsinaista väsytystaistelua ei tässäkään koettu, vaikka tämä kala sentään jo yritti pari kertaa kunnon syöksyä veneestä poispäin. Pikaisen väsytyksen ja turvallisen ammattimiehen tehokkaan haavinliikkeen jälkeen mörkö oli pussitettu, ja päivä saanut sinettinsä. Ei kala se kaivattu 10+ ollut, mutta 102 cm / 8,0 kg pelasti taatusti vaikean päivän ja tuotti kuitenkin sen +100 cm suurhauen. Vornanen piti maineensa uskomattoman osaavaana suurhaukioppaana. Jälkeenpäin jäin vain miettimään, että olisiko tuulen alapuolisia avoimia rantoja pitänyt yrittää kalastaa jo aiemmin päivällä. Kalatta voi kalassa jäädä, mutta oppia kertyy joka kerta.

Joni ja n. 95 cm haukea

No, kannattiko opas ottaa? Jos pidetään mielessä taloudelliset ja ajalliset realiteetit oman veneen hankintaan ja ylläpitoon, saati merellä kulkemiseen Joensuusta käsin, ainoat järkevät vaihtoehdot reissuluonteiseen hauen kalastukseen ovat rengaskalastus, veneen vuokraus, jonkun veneellisen kaverin saaminen kuskiksi tai oppaan käyttö. Rengaskalastus on kyllä tehokasta, jos tietää etukäteen ne muutamat hehtaarit, joilta kalaa saa. Renkaalla jo 5 km lenkki vie koko päivän ja kokolailla mehut. Vuokraveneen kanssa on riski ajaa vene kiville, ja harvemmissa vuokraveneissä on keulamoottorit sekä muu tarpeellinen heittokalastusvarustus valmiina. Ja joka tapauksessa kalapaikat pitäisi itse etsiä, eli hyvälläkin seudulla vähintään puoli päivää menisi tyhjien paikkojen koluamiseen. Oppaan kanssa kalastaessa voi olla varma, että koko päivä ollaan kalapaikoilla, joita ei ole ainakaan oppaiden itsensä toimesta hakattu piloille parina edeltävänä päivänä. Aikaa ei kulu ainakaan paljoa tyhjien paikkojen koluamiseen, ja kalastus on verrattavissa hyvin treenattuun pilkkikilpailuun niin, että koko päivän voi saada kalaa ilman tuhoisia taukoja. Näin maksimoituu samalla mahdollisuus sen todella ison saamiseen.

Eri asia on viekö opas asiakasta kovin usein niille aivan parhaille paikoille. Osin tästäkin syystä FLF:n tavoite on olla tavaramerkki kalastajille, jotka uskaltaa viedä kaikkein pyhimmille paikoille. FLF:n jäsenistö ei polta paikkoja, ei kinua kymppikilon jouluhaukea matkaansa, ei ole sotkemassa seuraavaa opaskeikkaa löytymällä läpikäytyjä paikkoja perkaamasta eikä vänkää muustakaan älyttömästä. Ja ne kalat, Eeron ja Jonin kanssa, aivan itse ne pyydettiin. Kohteliaisuutta vai mitä, mutta ei Vornanen meitä 100:0 kyykyttänyt toisena päivänä, vaikka kalastikin ihan kohtuullisen osan päivästä. Toisen päivän kalat taisi mennä 5 : 5 minun ja Jonin kesken ja Mika sai malliksi yhden kalan (en kyllä tarkistanut oliko sillä koukkujakaan shadeissaan tai Haukikoira-kirrejerkeissään). Parasta opaskalastus minusta olisikin, kun koko venekunta voisi kalastaa tasaveroisesti ja kalat sitten menevät niille, joille menevät. Myös häviämisestä oppii, kunhan lähtötaso on itsellä sellainen, ettei tule aivan nöyryytetyksi. Kasi tuli eikä saanut Vornanenkaan sitä X-paikan mörköä. Ei kai tahtonut sekään. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

102 cm 8,0 kg - suurin hauki moneen vuoteen

Vielä loppusuositus opasreissulle lähtöä miettivälle. Jos oppaan asenne mietityttää, kannattaa muistaa, että Suomessa kalastusopastoiminta ei ole mikään kultakaivos, ja jokainen opas tekee varmasti parhaansa, että kalareissu onnistuu. Ammattioppaat ovat niin kokeneita kalastajia, että vaikka kävisit itse 200 päivää vuodessa kalassa, opit opasreissulla vähintään eri näkökulmia ja pieniä hienosäätöjuttuja omaan kalastamiseen. Itsekin kuvittelin osaavani hyrrällä heittää, muttaa silti aneeminen puolenvaihtotekniikkani sai ankaraa kritiikkiä. Ehkä vanhan koirankin on syytä vielä opetella uusia temppuja. Toinen iso hyöty opasreissusta on mahdollisuus kokeilla isoa määrää eri vieheitä ja välineitä. Kaupassa ei sitten tarvitse olla kuin sokea kana viljavarastossa. Ylipäätään oppaiden käyttämä kalusto on yleensä parasta mahdollista, ja kalastusmukavuus nykyaikaisesta heittokalastusveneestä on aivan toista kuin jostain vanhasta kaksitahtisella varustetusta lasikuituveneestä. Ohjeeksi ja vinkiksi sanoisin vielä sen, että ei kannata hävetä omaa osaamattomuutta, vaan oppailta saa neuvoja omaa kalastamiseen myös ilman kuitteja. Kantapään kautta opettelu ei useimmiten ole ihan joka asiassa pakollista eikä edes järkevää. Toisaalta ei varmasti kannata yrittää myöskään esittää yhtään kovempaa kalamiestä kuin on. Joka tapauksessa on melkoisen varmaa, että häviät 20:0, jos lähdette oppaan kanssa kalastamaan oikeasti kilpaa.

Hauki on Suomen urheilukaloista aivan suveriinisti paras. Se on villi, alkuperäinen, aito, aggressiivinen, haasteellinen ja vahva peto, joka ei syö 11 sentin särkiä vaan joskus kolmipiikkejä ja joskus 2-kilon suutareita. Kevätkylmillä kutuun valmistautuvat hauet eivät ole mitään meritaimeniin verrattavia umpihulluja hyppykoneita, mutta heti kudun jälkeen vauhti kiihtyy ja jos kuvittelit hauet hitaiksi lonnijoiksi, olet vain väärässä. Kuten olutta paneva tuttuni joskus totesi, ison hauen tärppi peittoaa lohitärpinkin. Hauki ottaa sentään syödäkseen.

Minulla ei ole vertailupohjaa sanoa onko Vornasella kaikista Suomen oppaista paras haukitietous, mutta ainakin eniten Vornanen on tehnyt hauen eteen töitä. Samalla Vornanen on mukava mies, jonka kanssa on leppoisa kalastaa. Minkäänmoista erimielisyyttä meillä ei kahden päivän aikana ollut, ja jos en karkuutteluiden takia sitä ikuista veneeseenastumiskieltoa ansainnut, löytynee kalenterista tulevinakin haukisesonkeina varaus. Parasta opasreissu joka tapauksessa on varata oman tutun kalaporukan kesken. Silloin porukka toimii parhaiten venekuntana, eikä kukaan kadehdi toisen kaloja tai pilaa paikkoja kärkkymällä kaloja puolikelvollisilla presentaatioilla. Vornanen löytää kaloja varmasti kaikille. Kahden päivän aikana haastavissa keliolosuhteissa minullekin tarjoiltiin vähintään kahta kerhokalaa. En halunnut tarpeeksi. Ensi kerralla ansaintakilometreja on taas enemmän.

Hauki ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Haukikoira-Vornanen tarjoaa sinulle tien tähän mahdollisuuksien maailmaan. Ja pääosin löytämättömät ovat ne mahdollisuudet, joita sisävesien rehevät järvet tarjoavat hauen perhokalastajille. FLF:n ultimaattinen tavoite on saada vuokrattua myös Suomen ekslusiivisin haukiparatiisi: järvi, jonka vesiin ei lasketa minkäänlaisia pyydyksiä. Järvi, josta yhtään isoa haukea ei tapeta minkkiloukkuun eikä edes joulupöytään. Miksi tämäkin onnistuu Ruotsissa mutta ei muka meillä??