Taimen - monimuotoinen unelmasaalis
Anssi Vainikka
Taimen herättää lohen tavoin vahvoja tunteita lähes kaikissa kalastajissa. Valitettavasti mittavan vesirakentamisen ja suomalaisen alkeellisen kalastuksensäätelyn vuoksi meritaimen on tätä nykyä äärimmäisen uhanalainen ja sisävesitaimen napapiirin eteläpuolella erittäin uhanalainen. Vuodesta 2016 lähtien villi vaeltava taimen on ollut kokonaan rauhoitettu sisävesissä leveyspiirin 64°00′N eteläpuolella sekä meressä sillä poikkeuksella, että villiä meritaimenta saa kalastaa pituuspiiriltä 23°00′E itään ja sen Hankoniemen eteläisen rannikkoviivan leikkauspisteestä pohjoiseen mannerrannikkoon rajoittuvan Suomenlahden merialueen ulkopuolisilla merialueilla vuoteen 2019 asti. Käytännössä moni vaeltava taimenkanta on jo kuollut kokonaan sukupuuttoon ja suuri joukko kantoja on täysin istutusten varassa. Silti tätä lajia kalastetaan ja taimenen saamiseksi ollaan valmiita kalastamaan jopa päivätolkulla.
Oman vaikeutensa taimenen kalastukseen ja villien kantojen elvyttämiseen tuo se, että 1.1.2016 voimaantullut kalastuslaki kieltää rauhoitettuun lajiin kuten vaellustaimeneen tai yli 45 cm umpivesissä eläviin taimeniin kohdistuvan pyynnin, vaikka kalastajan tarkoitus olisi vapauttaa saamansa kala. Säädöksellä asiaa ymmärtämätön lainsäätäjä on tehnyt karhunpalveluksen taimenelle: kalastaja on vahva kalakantojen puolustaja! Kalan pyynti vapautettavaksi on pienempi paha kuin jatkuva geenisaaste istutusten mukana tai kontrolloimaton salakalastus. Asiaan on toivottavasti lähiaikoina tulossa ELY-keskusten välillä yhtenäinen linja, ja villien kantojen arvo ymmärretään vihdoin kalastuksen kannalta. Taimen on laji, jonka saaliin arvoa ei voida laskea kiloissa.
Taimen muodostaa sisävesissä paikallisia, vaeltavia ja osittain vaeltavia kantoja. Vaelluskäyttäytymisen takana on ympäristöstä sekä suoraan että epigeneettisesti johtuvia syitä ja todennäköisiä geneettisiä tekijöitä. Esimerkiksi lohelta tunnetaan yksi ainut geeni, joka vaikuttaa voimakkaasti merivuosien määrään ennen kutuvaellusta. Vastaavia geenejä etsitään kiivaasti myös taimenelta. Toistaiseksi kaikkia ns. purotaimenia ja järvitaimenia on ajateltava yhtenä lajina, jonka elintapoihin ja elinkiertopiirteisiin ympäristö vaikuttaa. Ns. purotaimenet kasvavat viljelylaitosoloissa yhtä nopeasti kuin vaeltavat taimenet, ja myös ns. purotaimenet voivat lähteä vaellukselle. Toisaalta yksikään kala ei kasva ilman riittävää määrää ravintoa.
Taimenelta tavataan yleisesti ns. osittain vaeltavia populaatioita, joissa osa yksilöistä vaeltaa ja osa jää synnyinkoskeen koko loppuiäksi. Vaellustaipumukseen vaikuttaa ravinnon saatavuuden lisäksi kuolevuus purossa tai joessa ja vaellusalueella. Esimerkiksi voimakkaan järvi- tai merikalastuksen takia osa maailmalla tavattavissa taimen- ja lohikannoista on muuttunut kokonaan joessa eläviksi, ja Suomessakin monista alkuperäisistä taimenkannoista jäljellä on vain latvavesien paikallisia populaatioita. Toisaalta monien reittivesien koskienkin kuteva kanta koostuu kutupesäarviointien perusteella lähes yksinomaan paikallisista kutijoista. Kirkkaita järvivaeltajia koskilta tavataan valitettavasti nykyisin perin harvoin. Vaelluskäyttäytymisen monimuotoisuus on suojannut taimenta täydelliseltä häviämiseltä. Ilman kykyä sopeutua paikalliseen virtavesielämään, taimen olisi Etelä-Suomesta hävinnyt jo kokonaan voimakkaan järvikalastuksen takia.
Suurissa reittivesissä, kuten Vuoksen, Kymijoen ja Oulujoen vesistöissä taimen on luonnostaan vaelluskala. Luonnollisessa tilanteessa järviin laskevien jokien koskien sorapohjilla sijaitsevasta kutupesästä kuoriutuva poikanen viettää 2-5 vuotta koskessa, kunnes 18-40 sentin pituisena smolttiutuu ja lähtee hakemaan parempia kasvumahdollisuuksia järviltä. Järvessä taimen on eräänlainen syömäkone, joka aktiivisesti liikkuen ja etupäässä muikkua ja kuoretta syöden kasvaa niin, että ensimmäisen kesän lopulla paino on noin kilon, seuraavana syksynä 2-3 kg ja kolmen kesän jälkeen n. 4-5 kg. Järvitaimen saavuttaa maksimissaan n. 14 kg painon ja 12-15 vuoden iän, ja keskimääräinen vuosittainen pituuslisäys on vähintään 8 cm n. 70 cm mittaan asti, jonka jälkeen pituuskasvu hidastuu mutta painonlisäys jatkuu nopeana.
Ensimmäisen kerran järvi- tai meritaimennaaras voi palata syntymäkoskeensa kudulle n. 55-65 cm pituisena ja noin kahden kilon painoisena, mutta yksilöiden välillä on lohen tapaan vaihtelua sukukypsymiskoossa ja -iässä niin, että välttämättä vielä 70 cm pituinen taimenkaan ei ole kutenut kertaakaan. Paikallisissa kannoissa taimenet kutevat ensimmäisen kerran 20-50 cm pituisena. Taimennaaras tuottaa n. 1300 munaa kiloa kohti, ja munista tyypillisesti noin 5-6% selviää taimenen nollikkaiksi asti. Jokipoikasilla selviäminen seuraavaan vuoteen vaihtelee n. 30-70 % välillä. Naaraan koon kasvaessa sekä mätimunien määrä että keskimääräinen koko kasvavat. Mitä suurempi mätimuna on, sitä paremmin siitä kuoriutuva poikanen kestää epäedullisia ympäristöolosuhteita. Nollikkaista 10-30 prosenttia selviää smoltiksi asti, ja syönnösvaelluksen tehneistä taimenista nykyisen korkean kalastuspaineen aikana enintään prosentti, pahimmillaan vain yksittäisiä kaloja palaa kutemaan. Palaamisprosentti tulisi pysyä vähintään yhdessä, jottei taimenkanta häviäisi jo lyhyen ajan sisällä.
Populaatiomallinnusten perusteella munien ja poikasten kuolleisuudella on voimakas vaikutus kalastettavan kannan kokoon. Kutupaikkojen liettyminen ja metsä- ja suo-ojitusten seurauksena vesiin pääsevän humuksen kertyminen kutusoraikoille uhkaa tukehduttaa taimenen mätimunat jo ennen kuoriutumista. Toisaalta liettynyt soraikko pakottaa vastakuoriutuneet poikaset pois piiloista, jolloin poikaset altistuvat muiden kalojen ja petojen saalistukselle. Onnistuakseen taimenen lisääntyminen vaatii sekä puhtaita kutusoraikkoja että sopivia, kahlaamiselta suojattuja matalia poikasalueita. Vapaa-ajan kalastaja voi onneksi helposti edesauttaa taimenten lisääntymistä osallistumalla kutupaikkojen kunnostuksiin. Kunnustustalkoita järjestää Suomessa aktiivisesti mm. Virtavesien Hoitoyhdistys. Myös ilmastonmuutos ja lämpenevät vedet uhkaavat taimenen lisääntymistä. Taimen kasvaa parhaiten veden lämpötilan ollessa 13°C - 16°C, ja kasvua tapahtuu, kun vesi on 3,5°C - 19,5°C. Taimenelle tappava lämpötila on n. 27 °C. Tästä syystä myöskään kalastaminen yli 20°C vedessä ei enää ole vastuullista.
Vaeltavan taimenen elämään kuuluu kiinteästi siis sekä joki- että järvivaihe (meritaimenella merivaihe). Tämä tekee kalastuksen säätelystä haastavaa. Vaikka taimen palaa kudulle syntymä- tai istutuspaikalle, eivät jokialueilla tehdyt panostukset kutu- ja poikasalueiden kunnostuksiin tai pienpoikasistutuksiin takaa luonnonkierron onnistumista ja kalastusmahdollisuuksia joella, jos kaloja ei selviydy järvikalastukselta kudulle asti. Toisaalta suoraan järviin tehdyt smoltti-istutukset eivät koskaan voi tuottaa luonnossa lisääntyviä taimenia, koska kutu ei onnistu järvissä muutamia lähinnä pohjoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän vuoksi järviin suoraan istutettavat taimenet tulisi merkitä niin, että ne voidaan huoletta kalastaa ja ottaa saaliiksi. Rasvaväleikkauksiin ollaankin siirrytty jo suuressa osassa maata (pakollista 2017 lähtien), ja rasvaevän puuttuminen on merkki, että kala on istutettu kalastettavaksi, eikä sen voi olettaa onnistuvan lisääntymään luontaisesti. Rasvaevän olemassaoloon perustuva kalastuksensäätely toimii jokseenkin hyvin vapakalastuksessa, mutta jos verkkokalastusta säädellään istukastaimenten ehdoilla, ei villillä taimenella ole edellytyksiä luontaiseen elinkiertoon.
Kaikkein ongelmallisin vaihe taimenen elinkierrossa liittyy sen järvisyönnösvaiheeseen. Tällöin taimen on hyvin aktiivinen liikkumaan ja jää sen takia enemmin tai myöhemmin verkkoon, jos niitä keskeisillä syönnösalueilla on. Jos verkkokalastuksessa käytetään alle 80 mm solmuvälisiä verkkoja, jää taimen säännönmukaisesti saaliiksi ennen kuin se on saanut yhtään jälkeläistä. Samoin, jos alamitta on alle kutukoon, voi myös uistelija ottaa taimenen saaliiksi ennen kuin se on saanut jälkeläisiä. On huomattavaa, ettei edes 60 cm alamitta täysin takaa yhtä kutukertaa. Populaatiomallinnusten perusteella taimenen alamitta tulisi olla 70 cm, jollei kokonaiskalastuskuolleisuuteen voida vaikuttaa.
Kalamiesten itsetunnon harmistukseksi taimen on myös helppo pyytää järvellä. Kun taimen ei ole koskaan ennen nähnyt uistinta, jää ensimmäinen, usein varsin hanakka kosketus vieheeseen yleensä myös viimeiseksi. Koskivesillä jatkuva kalastuspaine tekee taimenista varovaisempia; ainakin jos ensimmäinen viehekosketus ei koidu viimeiseksi vaan taimen saa mahdollisuuden oppia. Alamittaisten taimenten kuolevuuden minimoimiseksi on uistelussa syytä käyttää yksihaaraisia koukkuja tai vain yhtä kolmihaarakoukkua. Koskivesillä väkäsettömien perhojen käyttö alkaakin olla jo ennemmin sääntö kuin poikkeus. Kehitettävää on etenkin uistinkalastuksessa, jossa tulisi koskillakin siirtyä yksihaaraisten väkäsettömien koukkujen käyttöön.
Ottaen huomioon taimenen nopean kasvun, on suuri sääli, että näin hieno kala, jota menneinä aikoina on myös loheksi kutsuttu, on viime aikoihin asti pyydetty käytännössä poikasena. Ikävä kyllä edelleen smoltti-istukkailla on kysyntää tiettyjen ymmärtämättömien kalastajien piirissä, vaikka salakalastuksella aiheutetaan merkittävää taloudellista tappiota niin kalavesien omistajille kuin rehellisille kalastajille saalismenetysten vuoksi. Suuri harmistus on myös se, että edelleen useiden kalamiesten mielissä taimen on 30-50 sentin pituinen annoskala. Biologisten tosiasioiden valossa alle viiden kilon taimenta ei voi kutsua isoksi. Ilman voimakasta kalastuspainetta viiden kilon taimenet eivät olisi edes harvinaisia: yli 40 cm taimenella on enää hyvin harvoja luontaisia petoja.
Vuosina 2014 ja 2015 voimassa ollut 60 cm taimenen alamitta oli merkittävä askel edettäessä kohti luontaista lisääntymistä ja kestävää taimenen kalastusta, mutta valitettavasti taimenen istuttajat eivät luottaneet merkintätutkimusten tuloksiin taimenen kasvusta ja vaativat, että istukkaat pitäisi saada pyytää nopeammin ja pienempinä pois. Vuoden 2016 alusta palattiin istutetun taimenen 50 cm alamittaan, jonka vallitessa luonnonkantoja ei taimenelle tehtyjen populaatiomallien perusteella pystytä elvyttämään ja istutuksista saadaan vajavaista tuottoa. Tiedetään, että koskiin istutettu ns. lötkötaimen ei kasva ja vaatii perustellusti pienen alamitan, mutta smoltti-istukas oppii nopeasti luonnonravinnolle ja kasvaa järvillä tehokkaasti edes ilman merkittävää eroa Suomen eri osien välillä.
Punalihaisten lohikalojen istutuksiin liittyy ongelmia, minkä takia näihin ongelmiin täytyy puuttua tai nykymuotoisista istutuksista luopua. Kun jokaisella taimenella on luonnon olosuhteissa oma kotikoski, seuraa tästä myös se, että jokaisessa koskessa on oma, juuri tähän koskeen perinnöllisesti sopeutunut taimenkanta. Tällainen taimenkanta osaa kutea poikasten kuoriutumisen optimaalisen ajoittumisen kannalta juuri oikeana ajankohtana ja poikasilla on jo perintötekijöissään, kuinka vältellä koskella luontaisesti esiintyviä petoja. Kun istukkaat tulevat maantieteellisesti vierailta ja aivan erityyppisiltä vesiltä ja vieläpä kymmenien vuosien kalanviljelylaitoshistorian kautta, eivät istukkaat niin sanotusti tiedä, miten uusilla vesillä tulisi toimia ja sitä kautta istukkaiden selviäminen on yleensä heikkoa. Heikko selviäminen tarkoittaa usein myös sitä, että istutuksiin kuluu enemmän rahaa kuin mitä saaliina saadaan takaisin. Usein myös istutuspoikasten kokonaispaino on isompi kuin istukkaista koskaan saatava saalis. Tilanne on pahin, jos hyvässä tarkoituksessa istutetut taimenet lisääntyvät viimeisten luonnonkalojen kanssa niin, että myös risteymäpoikasten elinkyky alenee. Näin istutuksista on enemmän haittaa kuin hyötyä ja pahimmillaan arvokas alkuperäinen luonnonkanta häviää kokonaan. Useimmiten ns. istarikosken tunnistaakin siitä, että sivusaaliiksi ei käytännössä koskaan tule pieniä taimenia. Elinkykyisissä taimenkannoissa on kaikenkokoisia kaloja.
Esimerkiksi Vuoksen vesistöalueen taimenistutuksissa käytetään Vuoksen vesistön yleiskantaa, jonka laitoksessa ylläpidetty emokalasto on koottu useista Vuoksen vesistön virtavesistä. Suurin osa kannan perintötekijöistä tulee Heinäveden reitin koskilta, ja esimerkiksi Pielisjoen emokalapyynti on ollut taimenen osalta käytännössä turhaa jo vuosikausia erittäin pienten nousijamäärien takia. Tulevaisuudessa edelleen jossain määrin erillisenä säilynyt Lieksanjoen taimenkanta pystyttäneen eriyttämään ns. Vuoksen sekakannasta, jotta Pielisen taimenkantaa voitaisiin tukea paikallisin istukkain. Emokalastojen elinkyky ja geneettinen monimuotoisuus ovat pitkälti riippuvaisia emokalapyyntien onnistumisesta, minkä vuoksi rasvaevällisen taimenen täysrauhoitus tuli tarpeeseen myös Vuoksen vesistössä ja etenkin Pielisellä. Valitettavasti silti edelleen esimerkiksi Kainuussa käytetään istutuksissa yleisesti Keski-Suomesta peräisin olevaa Rautalammin reitin laitostunutta taimenkantaa. Tätä kantaa istutuksissa käyttämällä ei ole todennäköistä saada elvytettyä luonnossa lisääntyviä taimenkantoja Kainuuseen, vaan päinvastoin, näillä istukkailla hävitetään viimeisetkin alkuperäiset kannat.
Taimen tulisi lopulta nähdä samanlaisena vesien huippuriistana kuin metso on metsästäjien keskuudessa. Yksi saalismetso vuodessa kruunaa monen metsästyskauden ja samoin jo yksi 80 cm taimen vuodessa on saalis, johon tulisi voida olla tyytyväinen. Kyse on kalastajien asenteista. Voitaisiinko mallia ottaa metsästäjiltä niin, ettei metsästyskautta aloitettaisi jo kesäkuussa ja ammuttaisi metsonpoikasia lentokyvyttöminä rääpäleinä? 50 cm taimen on vielä keskenkasvuinen, mutta kahden kasvuvuoden kuluttua sama kala olisi varsinainen viiden kilon homenokka. Eihän ensiharvennusmetsääkään hakata kerralla aukeaksi.
Lisäksi aivan kuten metsot eivät missään olosuhteissa muodosta sellaisia parvia kuten sorsat tai sepelkyyhkyt, ei taimeniakaan edes hyvissä oloissa ole määrättömästi. Useiden koskien osalta puhutaan enintään muutamista kymmenistä kutukaloista myös luonnollisissa olosuhteissa. Tämän vuoksi vastuuta tarvitaan ja uistelijoidenkin on ymmärrettävä, että tehokkaalla välineistöllä voidaan hyvänä päivänä pyytää puolen hehtaarin koskialueen koko vuosituotto! Koska kalastuksen järjestäjät eivät Suomessa ymmärrä peruspopulaatiobiologisia tosiasioita, on kalastajien itse säädeltävä omaa kalastustaan, jotta kalastusmahdollisuuksia säilyy myös tulevaisuuteen.
Jollei kalastuksen usko vaikuttavan kalakantoihin, on Suomessa lukuisia kohteita, joissa saaliskalat säännönmukaisesti vapautetaan. Näihin kohteisiin tutustumalla voi havaita, että kala- ja saalismäärät ovat näillä kohteilla aivan toista luokkaa kuin perinteisillä korttikoskilla. FLF:n tavoite on luoda vesiä, joilta voidaan myös ottaa saalista, mutta vain suhteessa vesistön tuottokykyyn.
Arvokalojen kannat on Suomessa pitkällisen vääristyneen kalastuksen säätelyn takia saatettu äärimmäisen uhanalaiseen tilaan. On tullut aika palauttaa taimenen arvo ”lohena”, tuona useampikiloisena kirkaskylkisenä järvien petona ja koskien valtiaana. On tullut myös aika palauttaa hauen ja muiden valkolihaisten kalojen arvo ruokakaloina. Menneiden vuosikymmenten velkaa ei saada maksetuksi muutamassa vuodessa, mutta edessä on vielä aika, jossa 40-senttisten taimenten kalastukselle naureskellaan. Tornionjoki osoittaa hyvin, että kalakannat elpyvät, kun niille annetaan siihen mahdollisuus. Ja niin, vastuullinen kalastaja ei myöskään käytä vesivoimaa sähkönsä lähteenä, vaan hankkii esimerkiksi ekosähkösopimuksen.
Tyypillinen vaeltavan taimenkannan kutukala on vähintään kolmikiloinen. Alla myös esimerkkinä, miltä todennäköisesti siiman katkonut uistinkala ja nuorempana huolimattomasti vapautettu kala näyttävät myöhemmin.
Tämän takia taimenen kalastuksessa on syytä käyttää väkäsettömiä koukkuja ja riittävän vahvoja siimoja. Kuvat on otettu Oulangan taimenhankkeen yhteydessä Venäjällä. Lue Oulangan ja muiden Suomen vesien taimenista myös Aku Ahlholmin artikkelista Tuikista.
Vastuullinen kalastaja vapauttaa taimenen jo vedessä.